Santeri Seessalo: Hämärien puotien kuja

Kummajaiskustannus

Joko se on seitsemäs Seessalo-albumi? Turun trubaduuri ja Komitea-klubin Vuoden varsinaisuomalainen artisti 2023 on pitänyt kiirettä, mutta kiire ei ole vesittänyt herran tekemisiä. Olihan edellinen albumi, Proffan kanssa julkaistu Neonvalojen loisteessa toki yhteistyökiekko, mutta silti: Seessalo on melkoinen työmyyrä.

Seitsemäs kierros on kuin kooste tähän asti tapahtuneesta. Musiikki on joillain raidoilla sähköistä kitarapoprockia, toisten siivujen asettuessa akustisen trubaduurin mies & kitara -muotoon. Joka muodossa keskeiseen asemaan nousee kuitenkin Seessalon vokalisointi ja hänen persoonallinen äänensä, josta allekirjoittanut taitaa pitää aina. Multi-instrumentalistina studiossa häärinyt Ville Suopajärvi on saanut kontolleen kaikenlaiset koskettimet, akkarin, vähemmän käytetyn konehuoneen, plus kaikenlaista muuta. Rumpali ja basisti ovat auttaneet, taustalaulujakin kuullaan, mutta Seessalo soi kaikessa läpi itsenään.

Tekstien reunoilla on havaittavissa ajan mukanaan tuomaa lievää kypsymistä. Kypsymistä on tietysti monenlaista ja Seessalon tapauksessa, kun ironia ja sarkasmi ovat monesti mukana kuvassa tavalla tai toisella, on hankala mitata kaikkien arvojen summia. Ja juuri siinä iso osa vetovoimasta mielestäni piileekin. Kuuntelet lauseen ja pohdit, että ollaanko tässä nyt ihan tosissaan vai ei, jolloin pohdit sanoja helposti heti alussa parista eri kulmasta. Tai ainakin itse niin teen, mutta voin toki – jälleen kerran – ylitulkita asioita. Ehkä ullakot ja sikarit ovat vain ullakkoja ja sikareita…

Eikä maailma ole tietenkään mikään ’kyllä tai ei’ -vaihtoehtojen sokkelo, vaan loputtomien välivaihtoehtojen rikas spektri. Tosissaan voidaan olla vaikka 23 % tai 82 % verran, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Ei mustaa ja valkoista, vaan pitkät liukumat harmaan kautta. Seessalon tekemisten ymmärtäminen on näin samalla varsinaissuomalaisuuden ymmärtämistä. Helppoa, eikö vain?

Kuka lieneekään Loistava taiteilija, hänen kanssaan musiikin tekeminen on helvettiä ja terveisiä lähtee pokkausten kera. Kiitos vain, eikä koskaan enää uudestaan. Esikuviaan ei saisi koskaan nähdä liian läheltä, eikä Rakkaus ole läheskään aina paratiisin ruusupuutarhoissa tuoksuttelua leppoisana alkukesän iltapäivänä. Alkuun pohdin jopa erolevyn mahdollisuutta, mutta rakkauden varjot eivät yllä sentään kaikille raidoille.

Hieno ankkuri Yksinäisyyden ABC näkee kertojan erakkona, joka pitää itseään reliikkinä, kun taas Päästä jo irti on puolestaan suorempi peilikuvalle tilitys. Menevän rokkikipaleen viesti on kuitenkin kohdillaan: älä purista liikaa, jos juttu ei luonnistu. Melodiakulun voima on myös Rakkaus-raidan ydin, vaikka muoto onkin todella rankka Seessalo-mittareilla.

Seitsemän kierros yllätti, mutta niinhän Seessalon albumit ovat tehneet kerran toisensa jälkeen. Tekstien suoruus ja soiton tahallinen (?) rosoisuus tuovat kappaleet iholle ja bändin kaiuttimista kämppään. Näin tulee todella kuultua ja kuunneltua, mikä on tietysti musiikin tarkoituskin. Seessalo on musiikkitaikuri, jonka peilien käyttö jättää paljon tulkinnan varaa, mutta kaiken takana on lämpöä huokuva ihmissydän.