Santeri Seessalo – trubaduuri hämärien puotien kujalta

Santeri Seessalo on omaa tietään kulkeva trubaduuri ja tuntojen tulkki, jonka levyt toistuvasti yllättävät. Usein Seessalo soittaa folkkia, mutta se saattaa vaihtua elektronisemmaksi sätkätykseksi, tai vaikka kovaksi rokin puristeluksi. Kummallisin temppu on kuitenkin siinä, kuinka kaikki aina kuulostaa Santerilta itseltään. Herran uusin pitkäsoitto, Hämärien puotien kuja, näki kurssin jälleen muuttuvan. Kuvaan palasivat sähköinen kitarapoprock, mies & kitara, akustisuus ja arvaamattomuus – sekä tietysti herran persoonallinen laulusoundi. Oli aika istahtaa hiukan pidemmäksi aikaa rupattelemaan artistin kanssa.

Julkaisit kuudennen sooloalbumin – tai seitsemännen, jos lasketaan Proffan kanssa tehty Neonvalojen loisteessa. Mitenkäs noita kiekkoja lasketaan virallisesti?

- Hämärien puotien kuja on seitsemäs levy, koska Proffan kanssa tehty Neonvalojen loisteessa on yhtä paljon Seessalo-levy kuin muutkin. Proffan kutsumanimi laitettiin mukaan huvin vuoksi, koska se on hauska. Ville Suopajärven nimi voisi olla mukana Totuudellisuudella ja Hämärien puotien kujalla, mutta päätettiin että ei laiteta.

Seitsemän levyä on enemmän musiikkia kuin monet ehtivät julkaista koko uransa aikana. Onko luovuutesi kiihtymään tai asettumaan päin?

- Luovuus ei ole asettumaan päin. Pari seuraavaa levyä on jo hyvässä vauhdissa: toisessa vanhoja biisejä tuotetumpina versioina, toisessa uusia kappaleita uudella tyylillä.

Hetkinen, levyllinen uusvanhoja biisejä uuden levyn kera? Siinähän on tilaisuus tehdä Otto e mezzo, eli kahdeksan ja puoli. Biisejä siis syntyy ja niistä toiset tallentuvat muistiin niin, että ne pitää vain levyttää pois. Toisinaan tarvitaan kavereitakin apuun.

- Mulla on paljon biisejä, joita en jaksa julkaista trubana, joten tarvin lahjakkaat muusikot viemään ne toiselle tasolle. Jotkut ihmettelevät tiheää julkaisutahtia, mutta levyjen teko tuntuu minusta luontevalta. Musiikin tekeminen on kiva tutkimusretki pään sisälle, muistoihin ja haaveisiin. Annan muusikoille paljon vapauksia.

Runsaus on tietysti myös kaksiteräinen miekka, etenkin kun tyylilajit vaihtelevat. Jonkinlainen rima pitäisi olla, mutta sitä ei kannata nostaa liian korkeaksi. Tasapainoilua ja valintoja riittää tehtäväksi.

- Kun joku maalaa kotona tauluja omaksi huvikseen, kukaan ei ihmettele miksi. Jos julkaisee levyn vuodessa välittämättä suuremmin vastaanotosta, sitä pidetään joskus ihmeellisenä.

- Esimerkiksi Asfalttiaika oli hevilevy, mutta sen keskellä on tangoa, koska miksi ei? Voi tehdä mitä vaan, jos on pokkaa. Kun joku sanoo “ei noin kuulu tehdä”, niin tulee kiusaus tehdä juuri niin. Yllättävät ratkaisut ovat inspiroivia.

Uusinkin albumi pitää sisällään trubaduurikamaa ja sähköistä runttaa. Seessalon mukaan muodot valikoituivat intuitiolla, vaistot pelissä ja antennit herkkinä. Samaa kaavaa voi soveltaa oikeastaan koko elämään, joka on analyyttisen pohdinnan ja spontaanin heittäytymisen ristisiitos.

- Liian varovainen hipsuttelu ei kiinnosta. Ilman itsekritiikkiä ei synny kehitystä, mutta neuroottinen jumitus on vielä pahempaa.

Eli taas ollaan vaa’an äärellä. Mitä Santeri Seessalon musiikki mielestäsi on – noin pariin sanaan puristettuna?

- Lähtökohtaisesti ajattelen, että Santeri Seessalo voi tehdä millaista musiikkia vain ja kuulostaa silti itseltään. Vielä pari vuotta sitten, kun joku kysyi, millaista musiikkia teen, vastasin että en tiedä. Nykyään vastaan, että naivistista rokkia. Jostain se naivismi tulee. Olen vakava mutta en synkkä, tai jos olen synkkä, en ole vakava.

Seessalon ura on siitä jännä, että näkökulma vaihtuu oikeastaan kaikkien kolmannesta kiekosta eteenpäin julkaistujen levyjen kohdalla. Tuo on osin punnittua, osin sattumaakin. Muotojen vapautuessa ja kurvien jyrketessä voi tietysti pohtia, että mistä olet ammentanut vaikutteita?

- Olen aina diggaillut progressiivisesta musiikista, avantgardesta ja undergroundista. Tykkään siitä, että levyllä voi tapahtua mitä vain.



- Olisi kiehtovaa julkaista hifisti tuotetun poppilevyn jälkeen jotain kellarimuhjua, mutta nyt ei ole se aika. Mieluummin kasvatetaan meininkiä. Ehkä eläkkeellä voi sitten sekoilla. Pointti on, että estetiikkaa voi aina muuttaa: välillä rosoisempaa, välillä siistimpää.

Paljon on tehty ja debyyttialbumilla on yhä erikoisasema sydämessä.

- Kun ensimmäinen levy Kuumottava keissi tuli, olin niin innoissani, että kiersin Turun keskustassa keskellä yötä kaupittelemassa levyä pikku kekkulissa. Oli se rohkea veto, mutta kun on tarpeeksi innoissaan, pystyy ihmeellisiin juttuihin. Levyt tuli myytyä.

Eteenpäin on isossa kuvassa menty jatkuvasti, mutta palataan uuden levyn äärelle. Olet kirjoittanut kaikki biisit itse ja sovitukset on laitettu puoliksi Ville Suopajärven kanssa. Menitkö siis studioon valmiin materiaalin kanssa, vai tehtiinkö siellä lopulliset viilailut ns. lennossa?

- Biisit tulivat päähän muun työn ohessa. Istuin töiden jälkeen sohvalla, soittelin ja ne tulivat pikkuhiljaa ulos. Äänitykset menivät niin, että ensin tehtiin demot, jotta ideat jäisivät talteen. Sitten pidettiin pitkä tauko – oli kaikkea muuta. Tein välissä levyllisen uusia biisejä Proffan kanssa ja syntyi Neonvalojen loisteessa. Sen jälkeen palasin vanhoihin biiseihin. Asioita ei jätetä kesken, vaikka olosuhteet muuttuvat. Ne muuttuvat aina.

Eli uusi levy ei siis sisälläkään uusinta materiaaliasi, mikä myös tavallaan kai selittää sen, että se on tehty aika lailla samalla porukalla, kuin muutaman vuoden takainen neloslevysi Totuudellisuus.

- Rumpaliksi valitsin Venni Rostedtin, jonka tatsi teki vaikutuksen paikallisen rokkibändin keikalla. Ville Suopajärvi soitti kaikenlaisia soittimia ja Laura Ahvonen bassoa. Itse treenasin kitaraa intensiivisemmin kuin koskaan, jotta sain omat osuudet nopeasti nauhalle. Rahaa ei ollut juuri yhtään, mutta rähjäinen ysäriestetiikka kiehtoi.

- Rujous ja elävä soitto ovat se juttu. Turha kuulostaa Totolta, jos se ei tunnu luontevalta. Suurin vaara lienee nimikkokappaleen melodicasoolossa, jonka töräytin levylle viimeisenä instrumenttina. Minusta se on kaunis.

Kyllä, soolo on mennyt nätisti purkkiin.

- Äänitys oli muutenkin mukavaa, vaikka miksaus oli välillä yhtä helvettiä. Muistan, että kuuntelimme Villen kanssa levyjä kuten Beckin Odelay, Flaming Lipsin Clouds Taste Metallic, Queens of the Stone Agen Rated R, Tom Waitsin Bone Machine, King Crimsonin Red, Loosegoatsin For Sale by Owner, Nirvanan Bleach ja Blue Cheerin Vincebus Eruptum. Niistä otettiin vaikutteita.

Samalla Seessalo oppi, ettei keskeneräisiä miksauksia kannata soitella ihmisille liian hövelisti, koska kritiikki voi pahimmillaan olla murskaavaa. Silloin pitää vain muistaa oma visio, koska omaperäistä jälkeä ei synny, jos pyrkii miellyttämään mahdollisimman monia.

Uuden albumin nimi on Hämärien puotien kuja ja samannimisessä kappaleessa kertoja odottaa tuolla kujalla jotakuta. Missä mielesi maailmassa kuja sijaitsee? Satutko haaveilemaan duunista kirjakaupassa?

- Hämärien puotien kuja on osuva nimi, koska se avaa levyn teemaa. Syrjäkujat ovat aina kiehtoneet enemmän kuin yleiset nähtävyydet. Nuhruinen antikvariaatti on kutsuvampi kuin akateeminen kirjakauppaketju. Nukkavieru estetiikka vetoaa muhun kerta toisensa jälkeen. Riitasoinnut ja säröt – asiat voivat olla levällään, jos ne ovat sitä tyylikkäästi.

- Sivupöytien salaisuudet olisi voinut olla levyn nimi, mutta Esa Saarisella on samanniminen luento. Nimeksi valittiin Hämärien puotien kuja, mikä on Patrick Modianonin ulkopuolisuudesta kertova romaani (Rue des boutiques obscures, 1978).

Ulkopuolisuus on kiehtova elementti tarinankertojalle, minkä Seessalo on selvästi oivaltanut. Toinen tulkinta on, että kertoja on kuollut, kuten edeltävällä Haamu-kappaleella.

- Teen omaelämäkerrallista musiikkia, mutta en tiedä millaista on olla kuollut. Haamun voi tulkita myös ulkopuolisuuden kuvauksena. Joskus tuntee olevansa näkymätön. Ulkopuolisuus ja toiseus vetoavat muhun. Mitään kuoleman kaipuuta ei ole – päinvastoin. Olisi kiva elää pitkään omilla ehdoillaan, että ehtisi puuhastella kaikenlaista.

Onko Ei enää ihminen samaa palapeliä?

- Ei enää ihminen syntyi, kun menin metsään koiran kanssa ja kuuntelin Venomia. Sen kuulee soundeista. Välillä kaipaa menoa ja meininkiä, välillä rauhoittumista. Yksin luonnon keskellä on turvallista uhota, ettei halua olla ihminen – vaikka tykkään monista ihmisistä, etenkin sopivalta etäisyydeltä. En ole ihmisvihaaja – päinvastoin.



Levyn aloittaminen yli kuusiminuuttisella kipaleella ei varsinaisesti kosiskele Spotify-sukupolvea. Miksi Kulkuri maailman piti laittaa aloitukseen? Mitä biisi merkitsee sinulle?

- Ajattelin Kulkuri maailman -kappaletta aloitusbiisiksi jo varhaisessa vaiheessa. Myöhemmin kuuden minuutin pituus yllätti, mutta minusta se toimii aloituksena hyvin. Spotify ei merkitse mulle mitään – ei edes niin paljoa, että jaksaisin boikotoida. Tarvittaisiin isompi joukkoliike pienempien artistien aseman parantamiseksi.

Entä sitten Loistava taiteilija, kuka on tuo kappaleesi ei-niin-helppo taiteilija?

- Tunnustan, että en tunne ketään loistavaa taiteilijaa, joka olisi ihmisenä kamala. Mukavia ne ovat. Tällaisen tilanteen voi silti kuvitella. Pitää eläytyä ajatukseen. Oman esikuvan voi hyvin kohdata, kunhan muistaa, että hänkin on tavallinen ihminen. Muistatko mitä Steen1 sanoi? “Musiikista voi diggailla, mutta fanitus on perseestä.”

Seessalon tarinoissa seikkailee värikäs joukko, joka perustuu osittain totuuteen. Eli periaatteessa kaikki on omaelämänkerrallista, mutta sellaisella fellinimäisellä filtterillä varustettuna. Hyvät tarinat kiinnostavat faktoja enemmän.



Palaan vielä Asfalttiaika-albumiin, joka oli kuin hellä nyrkinisku palleaan. Revittelit monenlaisia juttuja sillä levyllä. Kiinnostaisi kuulla kiekon taustasta.

- Kun Asfalttiaikaa tehtiin, perustin ensimmäisen oman bändini. Mulla ei kuitenkaan ollut uusia biisejä, mikä tuli heille yllätyksenä. Oli toki vähän paineita ja elämä muutenkin hektistä, mutta keksin uuden tavan tehdä biisejä: muistelin riffejä, joita soitin teininä hevarina, ja yhdistelin niitä.

Tarkkaan soittava kitaristi Baba Salama tuli messiin, ja muu bändi piti saada vastaamaan samaa tasoa. Asfalttiaika on kiinnostava kiekko tekniseltäkin puolelta ja Baba Salamaa kuullaan kuulemma myös seuraavalla levyllä.

- Sanoituksiltaan Asfalttiaika käsittelee kiirettä ja stressiä, mutta mukana on tajunnanvirtaa ja kryptisiä tekstejä, jotka tein ajatuksella, että ainakin itse tiedän mistä on kyse. Moni ei tiedä, mutta riittää että itse tietää.

Siirtyminen keikoille on haastavampaa, koska sähköiset bändit ovat hajonneet aikatauluhaasteisiin yms. Uuden levyn Nyt on aika -kappale kertoo siitä, ettei kiinnosta jäädä treenikämpälle mädäntymään tai odottelemaan, että jotain tapahtuu. On oltava nopea liikkeissään ja virran pitää virrata, jotta flow säilyy.



Soitatko keikoilla vain uudempaa kamaa, vai poimitko settiin biisejä halki urasi?

- Yleensä nappaan jokaiselta levyltä jonkun biisin. Yksin esiintyessä settilistaa on helppo muuttaa lennosta. Viime aikoina ensimmäisten levyjen biisit ovat jääneet vähemmälle, mutta siellä on kappaleita, jotka toimivat livenä tosi hyvin: esimerkiksi Loimaa, Viikset ja Sokeri tai henki.

- Loimaa pitää aina soittaa, mikä on vähän outoa, mutta joissakin biiseissä on sellainen fiba, että ne iskevät varsinaissuomalaisiin poikkeuksellisen hyvin.

Turkulainen Farah-yhtye on sovittanut rokkiversioita kolmen ensimmäisen levyn biiseistä, joten Loimaastakin saadaan kuulemma ulos jossain vaiheessa tuotetumpi versio.

Mitä seuraavaksi? Onko luvassa soolojulkaisuja, bändijuttuja tai muiden levyillä soittamista?

- Hämärien puotien kuja -levyllä soittanut yhtye hajosi, koska puolet porukasta muutti pois Turusta. Harmitti, mutta aloin heti etsiä uusia soittajia.

- Sattumalta tapasin Kauko Röyhkän Hannikaisen Olutravintolassa – mukava mies. Inspiroiduin ajatuksesta, että kannattaa ottaa mukaan parhaat soittajat mitä tietää. Ja totta tosiaan, kaikki parhaat tulivat messiin. Huonompia olisi ollut vaikeampi saada.

Kaksi seuraavaa levyä on siis jo työn alla. Toisessa on Farah-yhtyeen sovituksia vanhoista trubaduuribiiseistä, toisessa uusia kappaleita. Lisäksi Seessalo sai Röyhkältä pari hauskaa biisiä messiin, joten odotukset vain kohoavat ja tarina jatkuu.

Haastattelu: Mika Roth
Artistikuva: Ville Suopajärvi, keikkakuva: Iida-Sofia Saukkoriipi, tumma bändikuva: Laura Ahvonen