Hadal Sherpa: Memoria

Omakustanne

Etnisesti maustettua progerockia soittava Hadal Sherpa palaa yllättävän nopeasti pitkäsoittokantaan. Keväinen Void Weaver pätkäisi poikki kahdeksan vuoden mittaisen albumitauon. Eikä lopputuleman kanssa tarvinnut kitistä, sillä kuulijansa progeisiin instrumentaalipilviin kohottava teos oli kaikin puolin tasapainoinen ja toimiva.

Puoli vuotta myöhemmin yhtye tulee takaisin suruviestin kera. Bändin pääasiallinen biisinikkari, kitaristi ja multi-instrumentalisti Vesa Pasanen menehtyi yllättäen kesällä. Uusin albumi oli tuolloin jo pitkälti valmis ja vain miksausta vailla, joten työ päätettiin viedä loppuun. Uusi levy on omistettu Pasasen muistolle ja samoista mittavista, vuosia kestäneistä sessioista saattaa syntyä vielä kolmaskin pitkäsoitto. Vaan se on tätä kirjoitettaessa vielä tulevaa, kun taas Memoria on tiukasti nykyhetkeä.

Memorian kappaleet ovat saaneet latinankieliset nimet, suoraan ankkuriraita Memorian vähistä lyriikoista. Muuten mennäänkin sitten instrumentaalimusiikin voimalla, sanattoman vokalisoinnin ollessa tosin usein yksi soittimista. Suru-uutiset nostavat luonnollisesti melankolisia tuntoja, joihin etenkin Maeror tuntuu vastaavan sävyisän myrskyisällä soinnillaan. Maerorhan tarkoittaa sanana surua ja musiikki osaa heijastaa sitä kauniin viiltävällä tavalla.

Rokimpi Caligo – eli pimeys – muistuttaa selvimmin bändin krautrokkaavista juurista. Joskus muinoin oli puhetta tiksiläisestä kebab-rockista, minkä olen tosin aina kokenut aliarvioivaksi tavaksi nähdä bändin uniikki musiikki. Niin tai näin, vauhtia ja voimaa löytyy raidalta, jolla Pi Vianan huilu nousee Pasasen ja Ville Kainulaisen kitaroiden rinnalle. Ääniä on paljon, painetta samoin, mutta Hadal Sherpan kyky löytää tiensä nuottitiheiköiden lävitse on edelleen ryhmän valttikortti.

Keskemmällä albumia Insomnia (Unettomuus) rauhoittaa tilanteen sileämmillä äänikentillään, kasvaen levyn seesteiseksi sydämeksi, jonka ympärillä tapahtuu monia asioita. Omina (Enteet) luotaa syvyyksiä 70-luvun alun kokeellisemman Pink Floydin hengessä, krautahtavan rockin liittyessä sivusta mukaan menoon. Sisarteos Omen (Enne) avaa albumin samoilla linjoilla, tosin nyt sointi on asteen pehmeämpää, käännökset hellempiä ja tähtitaivas yllä hipun kirkkaampi. Paljon on kiinni pienistä vivahteista ja miltei huomaamattomista nyansseista, jotka kuitenkin ovat osa isompaa kuvaa.

Levyn sulkeva Memoria (Muisto) on mittava teos, jolla kaikki aiemmin kuultu jäsentyy vielä kerran uudelleen. Tunnelmallisuudesta liu’utaan luontevasti kipakan kitararockin nopeuteen, tuntojen ja tunnelmien vaihtuessa hurjaa vauhtia. Ilmassa on melankoliaa, nuoteissa tippa surumielisyyttä, vaan ei liikaa, siipi kantaa maata laahaamatta ja loppu on näin kauniin toiveikas. Tai näin itse mittavan teoksen koin.

Vähintäänkin yksi aikakausi bändin historiassa on päättynyt Pasasen poistuttua, mutta musiikki jatkaa eloaan. Toivon sydämestäni suunnitellun seuraavan pitkäsoiton myös toteutuvan, sillä sitä komeampaa muistokirjoitusta ei kenellekään voisi suoda. Ja saattaahan se olla samalla seuraavankin luvun aloitus, kuka tietää.