JJ Nybergh & The Bluesradiators: Blue White Yellow

Riffids

JJ Nybergh & The Bluesradiators julkaisee vasta debyyttialbuminsa, mutta tamperelaistuneen trubaduurin ja lauluntekijän ympärille kasvanut orkesteri osaa kyllä asiansa. Aika tarkkaan viisi vuotta sitten Trouble No More / Hitblues -tuplasinkun tiimoilta Desibeli.netissä esillä ollut yhtye lupaili tuolloin seuraavaksi EP-levyä. Puoli vuosikymmentä on pitkä aika odottaa jatkoa, mutta pitkittyneen aikataulun palkitsee EP:n sijaan täysimittainen pitkäsoitto.

Ensimmäinen stetsonin nosto irtoaa siitä, että jokainen kiekon yhdestätoista raidasta on merkitty bändin nimiin. Toki bluesin, bluesrockin, astetta kantrihtavamman kaman sekä satunnaisten roots-pyräysten jäljet ovat helposti johdettavissa historiaan, vaan mitä sitten? Lawnmower Blues rullaa eteenpäin ikuisella bluesmoottorilla, johon voi aina luottaa ja joka saa ainakin allekirjoittaneen suupieliin hyväntahtoista hymynkaltaista. Rapsakammin irrotteleva avausraita Good Morning Blues nostaa bluesrockin häntää, vaikka soitto kurissa pidetäänkin. Nyt ei revitä, nyt nautitaan ja nojaillaan edelleen taaksepäin.

A-puolen lyhin veto on westernimpää suuntaa edustava True Style, enkä oikein osaa nousta hepan selkään, mutta ymmärrän biisin roolin pitkäsoiton mittaisella kokonaisuudella. Vaihtelun piikkiin taitaa mennä myös freukkarimainen Puupenni, jolla poloinen kertojaparka väistelee ulosottomiehen kanssa rupattelua. Albumin ainoa suomeksi esitetty numero on ainakin ’jotain muuta’.

Kokonaisuutta selvemmin vahvistavia lukuja ovat kirjoissani suorastaan elokuvamaiseksi äityvä Blues Tango, sekä ronskisti rokkaava Hitblues, joka uusissa kansissa kirjoitetaan muotoon Hit Blues. Eikä vain otsikkoa ole viilattu, sillä nyt räyhäisä ralli on linjakkaammin blues. Kyse on pienistä siirroista soundissa, joiden summa kuitenkin karttuu kummasti.

Blue White Yellow, sininen, valkoinen ja keltainen. Ne ovat mm. Bosnia ja Hertsegovinan värit, mutta bändin blues kumpuaa angloamerikkalaisen maailman perinteistä ja osaa tuoda mukavasti kulmia tuttuihin kaavoihin. Ei tämä bluesin historiankirjoja uusiksi pistä, mutta kaikkine ’pakollisine kuvioineenkin’ kyseessä on toimiva albumi. Ja vielä täysin omista biiseistä haluan yhä korostaa, joten stetsonia päästä toisenkin kerran JJ Nybergh & The Bluesradiatorsin suuntaan.