Huiputus: Mieletön

Omakustanne

Reilu kaksi vuotta sitten huomasin nauttivani erityisen paljon Oulun suunnilta operoivan Huiputus-orkesterin kitararockista. Nimistä voi aina vääntää, mutta Ei kestä kiittää on mielestäni nimeään laadukkaampi paketti erilaista ja silti tutun tuntuista musiikkia. Virkistävän energistä, melodista, räiskyvää ja punkahtavalla tavalla popahtavaa menoa, jossa mutkia on vaikea arvata.

Samainen vapaus leimaa myös Mieletön-pitkäsoittoa hyvässä ja pahassa. Levy on intron huminoista aina Jääpäivä-ankkurin stadionrokkailuihin asti parhainta huiputusta vähään aikaan. Toki albumin alku ja väkisin loppupuolelle survottu Interlude-väliturhake saivat huutamaan kuolemaa turhille välipaloille, mutta tänään sekin on osa kokemusta ja Huiputusta.

Oikeiden kappaleiden joukkoa tarkastellessa olo on kuin liian mittavan irtokarkkihyllyn edessä. On niin paljon värikästä ja houkuttelevaa herkkupalaa, mutta mitkä niistä olivatkaan suolaisia ja mitkä makeita. Huiputus on päättänyt viskata samaan pussiin sattumanvaraiselta vaikuttavan joukon biisejä, joista eivät sävyt ja maut lopu ainakaan kesken. Ykkössinkuksi viime marraskuussa nostettu Vapaus on harha rokkaa isosti ja päästää myllytyksen hetkittäin irti. Särövallia, muhkeaa melodiaa ja weezermäistä koukkua – toimii.

Nokkeluus on hauska juttu, mutta kakkossinkku Kultakalan muisti/o taitaa mennä kyseisellä saralla jo liian pitkälle, leveäksi ja överiksi. Vieläpä täysin tahallaan, jos oikein arvaan. Niin tai näin, puoligrungeinen rypistely on syönyt jo puolivälissä eväänsä. Samaa uuvuttavaa sanasokkelohassuttelua jatkaa Omillani, joka saa nopeasti siirtymään seuraavaan raitaan.

Albumin alku onkin haastavimmasta päästä, sillä kuulijalle ei juuri helppoa täkyä anneta ja sanakasailuissa ei silti ole syrjämäistä oivaltavuutta, joka nostaisi ne seuraavalle tasolle. Huiputus meuhkaa ja hälisee, mutta vain hälisee ja meuhkaa oivallusten ja osumien puuttuessa. Ärsytyskynnys kyllä ylittyy heittämällä ja kukin voi pohtia suunnillaan, ovatko reaktiot sitten rakentavia

Lisää varjoja seinille nostaa myöhemmin soiva kolmossinkku Voiton tuot, jolla angstinen jenkkirokki kasvaa ison kertosäkeensä mittaiseksi. Flirttailu raprockin kanssa toimii, etenkin kun yhtye uskaltaa painaa etunojansa aivan tappiin. Näin se kuuluisa kriittinen piste saavutetaan, joka erottaa yrittäjät tekijöistä. Toinen selvästi linjasta erottuva luku on albumin kahteen osaan jakava Jalopeurat, jonka eeppisessä hengessä ja vaanivassa äänikentässä kaikki asettuu varoittamatta kohdilleen.

Huiputus on iso, nopea, nokkela ja ovela yhtye, joka väläyttelee sävykkäämpiäkin mahdollisuuksia jo siellä ja täällä. Mieletön yrittää olla monia asioita, kenties liiankin monia. Ideoita riittää, oivalluksia syntyy ja osumia ropisee tietysti, mutta oliko kaikki kuultu todella otettava mukaan? Ainakin allekirjoittaneelle iski ähky jo muutamaan otteeseen kiekkoa kuunnellessa.