Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Maaliskuu 2024

29.03.2024


Anthony Rausku: We’re Not so Alone Anthony Rausku: We’re Not so Alone

Olen toistuvasti narissut siitä, kuinka ansiokasta ja eri tavoin retroista kitararockia luova Anthony Rausku ei saa tiivistettyä juttujaan. Levyt ovat kyllä pitäneet sisällään hienoja biisejä, kuten nähtävästi vain fyysisenä ilmestyneen Nightmaren nimibiisi. Huipputasoa on myös kielen yllättäen suomeksi hetkellisesti vaihtaneen Sielujen sinfoniaa -kiekon Hei tulevaisuus -ässä, mutta ne kokonaisuudet. Rönsyilyn helmasynti ja taipumus venyttämiseen. Kuin vastauksena kaikkeen tuohon Rausku on julkaissut uransa lyhimmän pitkäsoiton, ’vain’ seitsemän raidan ja 32 minuutin mittaisen We’re Not so Alone -levyn.

Sainko siis mitä tilasin? Kyllä, luulisin niin. Rausku kulkee edelleen menneisyydestä tuttuja linjoja, aina luotettavan varhais-Bowien ja kokeellisessa pilvessään viihtyvän Lou Reedin hymistessä hyväksyvästi kulisseissa. Biisitrilogialla starttaava kiekko saa etenkin Trilogy II Moon Songin avulla korvan kallistumaan suuntaansa, kun juurevan välitön ilmaisu ja soitinpaletti osuvat naulan kantaan. Vielä timmimpää jälkeä syntyy, kun Eternal Life pöristelee ysärit niskassa halki aikain. Rausku on aina osannut sulauttaa elementtejä, mutta pata tuntuu porisevan nyt poikkeuksellisen kuumana.

Em. valioyksilöiden välissä kuultava The Tainted Man Hymn kruunaa albumin vahvan keskivaiheen, menon äityessä suorastaan Blue Öyster Cultista muistuttavaksi ilonpidoksi. Nopean alkukiidon jälkeen laskeudutaan melodisempaan ja pyöreämpään osaan, jossa vaihdetaan askelta ovelasti ja otetaan harmoniset palat tuosta vain haltuun. Näin progeista ja silti raikasta Rauskua on harvoin tullut kuultua. Kikkailuhan herralta on aina luonnistunut, mutta nyt brassailu vaihtuu duunarihenkiseen rehelliseen puurtamiseen. Tietysti kaikki on rockin(kin) saralla kiinni mielikuvista, mutta nyt kuvat vain osuvat kohdilleen.

Rausku boogaa, progeilee ja rokkailee, eikä levy vuodessa -tahti tunnu verottavan luovuuden lähdettä. Nostankin tuoreen kiekon jopa unohtuneeksi klassikoksi luettavan 1984-pitkäsoiton tasolle, vaikka levyt tyystin toisista maailmoista ovatkin kotoisin. Eipä neljän vuosikymmenen takainen artisti olisi toisaalta tainnut pystyä luomaan vielä ankkuri We’re Not so Alonen kaltaista helmeä, jonka hitaasti purkautuvassa rakenteessa on huimat määrät voimaa.

Mika Roth


Blizzard Of Ozzmond: Shalala-Love Blizzard Of Ozzmond: Shalala-Love

Hersyvästi nimetty Blizzard Of Ozzmond on albumin saatesanoja mukaillakseni positiivisella energialla rokkaava ja viihdyttävä punk-trio. Juuriltaan sooloproggiksena jo vuonna 2012 käynnistynyt kehitys johti vuonna 2019 nykyiseen trio-muotoon, kun Ozzmondin tueksi riensivät toverit Denando ja Harmond. Sittemmin shalalaat ja jeejeejeet ovat saaneet kajahtaa kaikkien lähistölle osuneiden riemuksi isommin soiden.

Nähtävästi Shalala-Love on trion debyyttialbumi, jolta ehdittiin jo alkuvuodesta lohkoa pari sinkkuakin. Sinkut edellä levy ei kuitenkaan käynnisty, sillä kyseiset kärkibiisit soivat vasta kiekon jälkimmäisellä puoliskolla. Eikä matka levyn halki ole mikään tavattoman pitkä ja kivikkoinen, koska kokonaismittaa kymmenen raidan punketirollipaketille ei kerry edes 27 minuuttia. Eikä tässä toisaalta venyttelyä kaivatakaan, koska esimerkiksi Lovers Town ja Rock Your Heart Out saavat kaiken oleellisen pakettiin mainiosti alle 140 sekunnissa. Eikä Yesterday’s Wounds toisaalta vesity mihinkään plus kolmessa minuutissa.

Hieman nurinkurisesti Shalala-Loven suurin ongelma onkin tarpeettoman suuri helppous ja suoranainen kitkattomuus, joka tahtoo livauttaa mainiot rallit yhtenä kiiltävänä helminauhana tuosta vain loppuun asti. Rebel Friendin naurettavan tarttuvat koukut sentään raapivat muistiin syvempiä uria ja supernopeaksi jalostettu Idiot Race saa pohtimaan ysärin suurimpia jenkkipunkpoprokkareita, mikä ei tietenkään ole pahitteeksi tässä yhteydessä. Sinkuista Jussi Erosen kanssa ikuistettu Time To Go Home tarttuu myös tavalla, joka saa tervankin kadehtimaan.

Shalalaat ja jeejeejeet kaikuvat kiistatta ilomielisesti, eikä tämän kiekon äärellä tulla taatusti näkemään pitkiä naamoja. Epäilen kuitenkin trion toimivan tehokkaimmin livetilanteessa, kun yleisöä päästään laulattamaan ja viihdyttämään koko rahan edestä. Tässä ja nyt punk on rakkautta punaisen kaikissa sävyissä.

Mika Roth


Huiputus: Ei kestä kiittää Huiputus: Ei kestä kiittää

Seitsemän biisiä ja alle 25 minuuttia eivät numeroina varsinaisesti täytä pitkäsoiton kaikkia mittoja, mutta Huiputus-yhtyeen kiekko tuli silti nostettua mukaan koosteeseen. Eikä vähiten taannoisen Maaillman laidalla -sinkun ansiosta, joka esitteli allekirjoittaneelle oululaisen kitararockbändin taituruutta.

Albumin avaava ykkössinkku on edelleen huippuluokan annos energisyyttä ja räiskyvää voimaa, josta kelpaa ottaa niin mallia kuin inspiraatiotakin. Melodisemman, verkkaisemman ja maalailevamman tyylin laitaa edustaa puolestaan ankkuriksi sijoitettu kakkossinkku Onni, joka vasta toisena siivuna pystyy puhkaisemaan neljän minuutin haamurajan. Jotain voimien riittävyydestä kertonee se, että toinenkin plus neliminuuttinen veto kuuluu niin ikään kiekon parhaimmistoon. Huippuvuorilla ottaa aikansa ja pääsee ns. vauhtiin vasta minuutin kohdilla, mutta koko käytetty aika on täysin perusteltu. On haastavaa maalailla murheettomia maisemia uskottavasti, joten hattua päästä moisen ihmeen osuessa kohdalle.

Maalailu siis hallitaan isommilla teloilla, mutta osaa Huiputus kiristää myös lyhyemmällä sekä nopeammalla ratakierroksella olennaiset asiat pakettiin. Kivikasvon puristelu ja kiristely otti aikansa asettua, mutta tämä pari astetta franzferdinandmaisempi muoto osoittautui jo parin kierroksen jälkeen oikeaksi jättipotiksi. Inkluusio rähjää jo lähes punkahtavalla tavalla, popahtavaa tarttuvuutta kuitenkaan unohtamatta, eikä pyörä lähdetä nytkään hahmottelemaan sen kummemmin uudelleen suunnittelupöydän ääressä. Kakkosraita Vaaranpaikka vihjailee myös nykivämmän rakenteensa kautta, että tässä ollaan vasta matkan alussa, ja taskuista löytyy vaikka mitä vielä tällä erää jemmaan jäävää.

Tarina ei kerro, mihin kiekon otsikko viittaa, mutta minä kiitän reippaasta seitsemän rallin joukosta. Maailma ei ehkä mullistunut, vaan se saattaa olla himpun verran mukavampi paikka elää ja ihmetellä elon kulkua. Enkä huiputa yhtään todetessani noin.

Mika Roth


Lyttä & Tohtori Getto: Kaks nimee Lyttä & Tohtori Getto: Kaks nimee

Lyttä & Tohtori Getto on kahden rap-artistin projekti, jossa yhdistäviä tekijöitä ovat ainakin Jyväskylä ja nyttemmin jo hajonnut Korstoraatio rap-yhtye. Kaksikon ensimmäinen yhteislevy ilmestyi loppuvuodesta 2020, mikä antoi proggikselle hieman pandemia-viritelmän leimaa, mutta toinen kierros osoittaa panospinojen olevan kasvussa päin. Saatekirjeen ylimmässä otsikossa seisoo ”Elegantin lähiöräpin uusi kulmakivi”, vaan kuinka perustukset kestävät paineen?

Kaks nimee ilmestyi itse asiassa jo maaliskuun alussa, joten jylhä julistus on ehtinyt verkon testipenkkiin. Etenkin Gettomasan kanssa ikuistettu biisipari Masa Interlude (BANG) / Turhaa iskee mukavasti nenän niskaan. Ensinnä mainittu synkistelee kovilla soundeilla ja väkevän ysärillä otteella, paukkeen kertoessa kylmää tarinaansa. Interlude varastaa melkein show’n, mutta Turhaa rullaa sittenkin rennommalla viballa sisäkaistalta ohi. Auringonsäteitä sekaan tuo torvisoundi ja alakerrassa vaeltava kuvio, joka koukuttaa kertosäkeeseen johdattelevassa rakenteessa. Vahvaa jatkumoa tukee nimiraita Kaks nimee, jonka tuhti soundimaisema ei jätä paljoa mussuttamisen varaa, nyt tuntuu iholla asti.

Vahvasti jälkipainotteisen kiekon A-puoli jää helposti sivuun, mutta jos avausraita Paska droppaa jääkin lähinnä uhon asteelle, osaa toisena soiva Mun maineel pt. 2 olla muutakin kuin vain debyytin raidan muuntunut muoto. Kakkonen ohittaa harvoin ykkösen, mutta nyt taisi käydä kummisedät ja imperiumin vastaiskut.

Kahdeksan raidan ja alle 23 minuutin mitassaan Kaks nimee -levy täyttää hädin tuskin pitkäsoiton mittoja, mutta pienemmät ulkopinnat kätkevät sisälleen isompaa soundia ja fiilistä, kuin mitä ensin ehkä uskoisikaan. Lyttä & Tohtori Getto ovat oivaltaneet karsimisen jalon taidon, eikä kolme minuuttia ylity kuin kahdella raidalla. Eikä tarvitsekaan ylittyä, sillä juuri tässä muodossa asiat kiteytyvät ja tila tiivistyy herkullisesti. Eleganttia? Ehkei ihan perinteisellä tavalla, mutta on tästä kunnon kulmakiveksi, jolle sopii rakentaa lisääkin.

Mika Roth


Notio: Worldview Notio: Worldview

Melodisen metallin progressiivisempaa laitaa kartoittaa huikealla konseptialbumillaan Notio. Siinä missä tätä nykyä yksin Albert Ollin muodostama Notio oli Lucid Dreams for Sale -pitkäsoitolla vielä duo, on muoto muuttunut, jalostunutkin. Levyjen väliin jääneet viisi vuotta ovat olleet kaikkea muuta kuin helppoja planeetalle, joten uuden kiekon Gaia-teoriaa myötäilevä tarinankuljetus on nähtävissä reaktiona kaikkeen tapahtuneeseen.

Worldview laittaa pohtimaan, kuinka ymmärrämme todellisuuden ympärillämme, miten näemme maailman ja mitä se meille edustaa. Sen kummemmin levyn isoa juonta spoilailematta sanottakoon, että ihmiskunnan vuokrasopimus planeettansa kanssa on päättymässä – ainakin mikäli päähenkilön näkyjä sekä puheita on uskominen. Tämä johtaa tietysti pohdintaan siitä, mitä on hulluus ja kuka lopulta pitäisi sulkea mihinkin instanssiin. Niin tai näin, Worldview on tempoileva ja energinen pitkäsoitto, jolla aiempi raskaus on kehittynyt kohti entistäkin arvaamattomampaa suuntaa. Sinkkuraita Vis Majorin tuskaisuus saa liekit nuolemaan jo tienoita, eikä räjähtelevä Absurd käytä suotta kovia sanoja sekä termejä.

Notion ilmaisun siirtyessä äärimmäisille rajoille joutuvat melodiat melkoisiin sterssitesteihin, jotka hetkittäin tuntuvat jo riipivän musiikin osiinsa. Ja juuri tuota veitsen terällä taiturointia itse teksti tietysti kaipaa, jotta kovat viestit varmasti välittyvät. Kuolema on Worldviewin pääasiallinen teema hyvinkin erilaisilla tasoilla. Kaiken päättyminen voi tuntua kuristavalta, vaan ehkäpä se toimii samalla uuden alun siemenenä, koska mikäänhän ei todellisuudessa koskaan lopu täysin, kaiken ollessa ikuisessa kierrossa. Olemmehan mekin vain tähtipölyä hiukan erilaisissa kuorissa.

Worldview on melkoinen annos melodista ja massiivista progemetallia, vokaalien jylistessä ja soiton runtatessa kuulijaa hitaasti permantoon. Äänimaisema ei kuitenkaan tukahdu massasta, koska kaikki on rakennettu suorastaan mestarillisesti. Melkoinen kiekko, monellakin tapaa.

Mika Roth


The Empire Strikes: Motell Scandinavia The Empire Strikes: Motell Scandinavia

The Empire Strikes seikkaili taajaan Desibeli.netin sivuilla vuonna 2019, Charm-pitkäsoiton viimeistellessä mainion vuoden. Pandemia viskoi vauhtiin päässeen action rock -ryhmän rattaisiin kapuloita, eikä mainiota nousukiitoa pystytty hyödyntämään – mikä tietysti sylettää yhä hieman. Vaan samalla ladottiin ensimmäisiä perustuksia neljännelle pitkäsoitolle.

Sulun vain jatkuessa ja jatkuessa alkoivat biisikynät sauhuta ja loppuvuodesta 2021 on pistetty taas pihalle tasaiseen tahtiin sinkkuja, jotka alkuvuodesta sidottiin Motell Scandinavia -albumilla yhteen. Eikä action rockinkaan saralla mitään kannata tehdä uudestaan, ellei siihen pysty lisäämään kerroksia, tai kierroksia, tai kumpaakin. Motell Scandinavia täyttää tuon tilauksen, eikä jousia, puhaltimia, perkussioita, kiippareita ja kuoroja ole pihdattu. Nimikappale sai alkunsa Rocky Horror Picture Show’n ja Eaglesin legendaarisen Hotel Californian päädyttyä suunnittelupaperilla samaan yhtälöön. Näin syntyi nimibiisi Motell Scandinavia, joka saa viitoittaa tietä syvemmälle korven siimekseen.

Okei, etenkin nimikappale saa pohtimaan, josko kaikkea on jo kertynyt liikaakin. En kiistä, etteikö pidempään kuuntelussa ollut kiekkoa osaa olla toisinaan hämmentävä, mutta hitaasti lähes kaikki alussa vihkoon rustatut miinukset ovat kääntyneet plussiksi. Isoja köörejä villitsevä License to Thrill osuu keskelle silmiä ja Flowers, Peace and Love and Rock ’n Roll on oikeastaan kaikkea muuta paitsi kukkaisvoimaa. Sinkkujen takana Burning Heart palaa kirkkaalla liekillä ja starttiraita Charlatan rusauttaa elokuvamaisen vaihteen silmästä sisään, niin että tähdet silmissä vilkkuvat.

Kyllä, Motell Scandinavia on kaikkea enemmän, korkeammin pinottuna ja pidemmälle jalostettuna, mutta kaiken alla sykkii aito ja alkuperäinen rock’n’rollin sydän. Jokainen raita pohjaa ykkösluokan ideoihin, joita on vain tällä erää jalostettu vieläkin pidemmälle. Nyt kuuluisa taivaskaan ei taida toimia enää rajana.

Mika Roth


Toni Haaksiluoto: Kohti yötä Toni Haaksiluoto: Kohti yötä

Miltei vuosi sitten Toni Haaksiluoto avasi soolouransa näyttävästi Kohti yötä -sinkulla. Monessa mukana ollut artisti löysi tuolloin itsestään hiukan Nick Cavea ja kenties ripauksen myös siitä toisesta suuresta mustiin pukeutuneesta miehestä. Sinkkuja on sittemmin julkaistu neljä lisää ja ne kaikki muodostavat yhdessä muutaman muun raidan kanssa Kohti yötä -soolodebyyttialbumin.

Aiemmin ymmärtääkseni lähinnä englanniksi itseään ilmaissut Haaksiluoto on ottanut äidinkielestään tehot irti, tai ehkäpä tällaiset rappioromantiikkaakin viistelevät tekstit vain osuvat korvaan otollisemmin ensimmäisellä kotimaisella. Niin tai näin, Lasinen elämä kilisee kuin pitkäripaisen lähitienoo aamuyhdeksän jälkeen ja Peeping Tomin kärvistelevä kertoja näkee punaisten verhojen lepattavan – lievästi vinksahtaneen mielensä perukoilla nyt ainakin. Lankeemaan nostaa kierroksia ja kiristää ruuvia, mutta tumman rockin kimalletta ei rasiteta onneksemme liiaksi.

Mitä on synti, mikä määrittää ns. pahan ja hyvän välisen sumuisen rajavyöhykkeen? Näistä on kerrottu tarinoita aikojen alusta saakka, eikä Paha matka edes yrittäne löytää sen kummempaa vastausta, kuumeisen rytmin keinuessa eilisestä huomiseen. Kun mikään ei riitä pukeutuu synti samettiin ja himon herkullisuus lupaa seitsemännet taivaat, tietysti. Näissä tarinoissa seurauksista ei välitetä tuon taivaallista, koska pelastus tuntuu karanneen jo poloisten sielujen tavoittamattomiin.

Kohti yötä onkin kuin matka halki Fellinin Rooman, jossa mikä tahansa on mahdollista, kunhan et laske askeleita tai hintaa sielullesi. Rautalangan piirrellessä karmeihin liikkuu jokin raskaampi varjoissa ja ehkäpä mukana on pieni annos pohjoisen iskelmärockinkin turmiollisuutta, joka kuiskii väsymättä korvaan salaisuuksiaan. Ja jossain siellä tummapukuiset herrat katselevat tätä kaikkea hyväksyvästi nyökkäillen.

Mika Roth




Lukukertoja: 664
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa my�s