Lintudisko: Syy mille ikinä haluat

Omakustanne

Ensimmäinen demo on aina parhain, tahtovat jotkut ajatella toisinaan ääneen – itsekin olen kaiketi sanonut jotain tuontapaista. Lintudiskon tapauksessa Eka demo on allekirjoittaneelle yhä yksi 10-luvun lopun kummallisimmista helmistä. Tulin tuolloin pohtineeksi Tommi Liimatan hienoa (ja unohdettua) Liimatan Pan Alley -sooloalbumia, joten tavallaan ensimmäinen demo oli Lintudiskon kirkkain hetki.

Matalateknisyys oli alussa mahdollisuus ja outous enemmän kuin puoli ruokaa, mutta sittemmin laulaja-lauluntekijä Mikko Juhanin sooloprojekti on kehittynyt paineetta uusiin suuntiinsa. Tunnustan yhä kaipaavani sitä luovaa hulluutta, joka määritti mm. koronakuplassa luotua Asumus EP:tä, mutta Lintudisko operoi ennemminkin Elämä lymyilee -debyyttialbumin linjoilla. Eli progehtavasti maustettu ja 70-lukulaisesti ladattu rokki soi, ja huumorilla höystetty outopop räiskyy.

Ykkössinkku Nollatutkija Marsista on levyn menevämpää ja tarttuvampaa osastoa, jossa näennäisen aurinkoisten soundien vieressä teksti ruotii kuin huomaamatta koviakin asioita. Samalla ladulla sivakoiva Saaristolaisvalssi neljään pulpahtaa progeisen outopoprockin kirkkaisiin vesiin, kontrastien ja jännien viitteiden sinkoillessa. Huomionarvoisia ovat etenkin soundien ja yksittäisten lauseiden lisät, joiden arvo ja merkitys kasvaa monella raidalla. Pienistä puroista kasvaa koskia, kun osat vain huomaa ja todella kuuntelee musiikkia halki levyn.

Albumi onkin monella tapaa hieno formaatti, jonka mahdollisuuksia esikoinen jo ansiokkaasti hyödynsi. Kokonaisuus edellä mennään toisellakin kierroksella, osan numeroista pelatessa nimenomaan ison kuvan eduksi. Avausraita Äkkiä piimään upotetut kasvot johdattaa kuulijan Lintudiskon kummaan maailmaan. Toisena soiva Joutsenet molottavat on sekin nähtävissä pitkän aloitusrampin jälkimmäisenä osana, koska kuulijaa ei haluta viskata suoraan syvään päätyyn. Suorempi isku käkättimeen tuleekin vasta Syömme aivoja -raidan tutkaillessa luurizombien kansoittamaa maailmaa.

Näillä sitten mennään, eli välillä menevämpää ja suorempaa kitarapoprockia, toisinaan taas hillitympiä hetkiä erilaisin painotuksin. Kummallakin levyn puoliskolla on ambientin maailmoja tavoillaan tutkiva tuokionsa. Loppukaneettia edeltävä Sanaton sopimus huokuu jälleen saksalaisia pioneereja, ehkä myös ranskalaisia visionäärejä, kun taas A-puolen Langaton verkko on angloamerikkalaisempi puolileijailu syntetisoiduissa pilvissä. Rokkibändiä siellä alapuolella kuitenkaan unohtamatta.

Alussa kaipailin ensimmäisen demon aikoja, enkä muuta sanomisiani vieläkään. Fakta on silti sekin, että 10-luvun lopun Lintudisko on eri asia kuin vuoden 2026 progehtavaa indierockia omasta marginaalistaan soittava Lintudisko. Pidän itseäni onnekkaana, että olen saanut kuulla kummankin pään tuotoksia ja uskallan jopa nostaa Syy mille ikinä haluat -albumin nykyisen yhtyeen parhaimmaksi saavutukseksi.