Rolling Stones: Foreign Tongues

Rolling Stones osoitti “bändi, joka tekee Rolling Stonesilta kuulostavia biisejä” -vaiheillaan, että vierivään kiveen voi sittenkin kasvaa sammalkerros. Foreign Tongues näyttää, että inspiraatio on tehokas sammaleenpoistaja. Täytyy myöntää, että itse en tähän enää uskonut. Saavutuksen arvoa nostaa se, että bändin sydän ja konehuone Charlie Watts siirtyi paukuttamaan rentoja fillejään yläkerran orkesteriin ja perustajajäsenet Mick Jagger ja Keith Richards ovat molemmat jo kasikymppisiä.

Bändi uhkuu näyttämisen halua 25. albumillaan enemmän kuin vuosikymmeniin. Vuoden 2016 rosoisen ja mainion bluescover-levyn Blue & Lonesome jälkeen Hackney Diamonds -paluulevy (2023) velloi yksittäisistä hetkistään huolimatta liian turvallisilla vesillä. Sen jälkeen Foreign Tongues suorastaan hätkähdyttää. Rolling Stones on energinen, viihdyttävä ja ennen kaikkea rento: Hackney Diamondsin paikoin tribuuttibändiltä kuulostamaan saanut jäpitys on yhtäkkiä kaukainen muisto.

Foreign Tongues peittoaa heittämällä kaiken, mitä yhtye levytti vuoden 1981 Tattoo Youn ja 2005 julkaistun A Bigger Bangin välissä. Vaikka Dirty Workin (1986) tai Bridges to Babylonin (1997) päihittäminen ei olekaan suuri kerskailun aihe, albumi osoittaa, että Jagger, Richards, Ron Wood ja heidän lukuisat pikku apulaisensa ovat yhä intoa piukassa siitä ajatuksesta, että he saavat soittaa Rolling Stonesissa.

Levy tempaistiin kasaan vain muutamassa viikossa jo edeltäjänsä tuottaneen Andrew Wattin kanssa. Albumilta huokuukin luomusoittaminen ihailtavan virkistävällä tavalla: Jagger laskee bändin käyntiin useilla raidoilla, ja Richardsin sekä Woodin kitaroiden yhteisessä kielessä kuuluu, että tuorein jäsen Wood soittaa yhtyeessä jo kuudetta vuosikymmentään. Kuusikieliset soivat leikkisästi, riehakkaasti ja kauniisti, kappaleesta riippuen.

Edesmennyt Charlie Watts on läsnä Hit Me in the Head -menopalassa ikään kuin muistuttamassa, miten homma hoidetaan. Eipä sillä, Steve Jordan tavoittaa Wattsin periksiantamattoman biitin riittävän tarkasti ja rytmiryhmän täydentävä Darryl Jones takaa groovaavalla basismillaan, että tanssijalka vipattaa. Vierailevaa tähtiloistoakin riittää edellisen Hackney Diamondsin tapaan. Steve Winwood hoitaa koskettimet sielukkaasti, mutta Robert Smith ja Paul McCartney jäävät soitossa kuriositeeteiksi, kenties omasta tahdostaan.

Kun ajattelee Jaggerin näyttelijänä tai minä-muotoisena tarinankertojana, edes lempatun rakastajan rooli ei särähdä korvaan niin pahasti. Tai sitten voi vain keskittyä siihen uhmakkaaseen vireeseen, jolla hän 83-vuotiaana hyökkää mikrofoniin ja puhaltaa väkeviä sävyjä huuliharpustaan. Jealous Lover soulahtaa komeasti falsetissa ja mies yllättää erityisen positiivisesti Amy Winehouse -lainassa You Know I'm No Good, jonka hän varastaa täysin omakseen. Miehen historian tuntien se ei toisaalta ole ihan täysin sattumaa, että teksti puhuttelee häntä.

Foreign Tonguesilla bändi ottaa hien pintaan ja perintönsä takaisin. Tämä albumi olisi loistava tapa kumartaa ja poistua näyttämöltä lopullisesti, mutta eipä näistä ukoista tiedä. En silti usko sattumaan siinä, että albumin viimeisen oman biisin kertosäe päättyy sanoihin Is this how our story will end? Enkä siinä, että seuraavalla biisillä bändi vastaa omaan kysymykseensä palaamalla juurilleen: tämä on jo kolmas peräkkäinen levy, joka päättyy alkupisteeseen eli laina-bluesiin. Tällä kertaa Chuck Berryn Beautiful Delilah on riisuttu akustiseksi kantri-bluesiksi. Oiva lopetus oivalle albumille.