Viola, Tv-Resistori

Pääsiäislauantain Klubi täyttyi kohtuullisesti kahden kotimaisen yhtyeen ystävistä. Sekä turkulaisella indie-pop-hymyilyttäjällä Tv-Resistorilla että kuulasta 80-lukuisaa konepoppia soittavalla Violalla onkin selkeästi oma fani-joukkonsa, joita innosti paikalle tällä kertaa ehkä eniten Violan uusi Wonderabilia-albumi. Mitä uusia sävyjä paketissa mahtaisi olla? Tottakai luvassa oli kaksi hyvää keikkaa ja sen jälkeen vetävä indie-disko.

Respa sai kunnian aloittaa ja jopa poikkeuksellisesti noin lauantaiksi yhtye aloitti jo yhdeksän pintaan. Toki Klubin siirtyminen varhaisempiin soittoaikoihin on hyvä asia eikä minua ainakaan haittaa lähteä lauantaina aikaisemmin keikalle ja – jos haluan – päästä aikaisemmin kotiin. Silti monille aikataulu saattaa olla hankalampi sulattaa…

Tv-Resistorilla ei ollut ajankohtaista uutta albumia mitä tuoda esiin, mutta mikään itseään toistava esitys bändin show ei kuitenkaan ollut. Yhtye tuntuu hiukan seestyneen vuosien saatossa ja alkuaikoina mukana ollutta äkkivääryyttä kuulee vähemmän. Toisaalta jotain on ehkä menetetty, mutta viisikon sympaattiseen poppikseen sopii tuollainen tasavahva kivuus. Respa ei ole hetkeäkään pelkkä ihan kiva vaan ihan oikeasti kiva. Yrjön ja Päivin sanailu koskettimiensa yli jaksaa hymyilyttää, biiseissä on tarttuvuutta ja imua ja soitto myös rokkaa mukavan rullaavasti. Yhtyeen kivuudesta ja jatkuvasti tapahtuvasta luomisesta kertonee se, ettei esimerkiksi Intiaanidiskon parhaimman koukun muuttaminen uuteen muotoon syönyt yhtään kappaleen tenhosta. Madonna-versiointi Niinkuin neitsyt ja hirveät emoilut toimii, vanhat raidat jaksavat innostaa ja yleisö lauloi ja tanssi mukana. Mitä sitä muutakaan voisi kaivata?

No, ehkä Violaa siihen perään ja sehän oli tänään ohjelmassa. Rikun laulu, kitara ja syntikka ja Tommin komentokeskus rumpuineen, koneineen ja koskettimineen toi esille entistäkin elektronisemman Violan, jossa jopa Rikun laulun kaartava tumma kaiho jäi hetkittäin koneisen äänivallin alle. Silti se ensilevyltä tuttu herkkyys oli edelleen tallella ja kaikesta tummasta värisävystään huolimatta Viola(kin) on edelleen poppis ja symppis. Jälkimmäistä lisäsi entisestään herrojen välispiikit, jotka menivät säännöllisesti siten että Riku alkoi kertoa jotain tai mollata itseään ja kesken kaiken kuului vain Rikun ajatuksen katkaisema toteamus ”Mitä?”, kun Riku yritti kuulla mitä Tommi kommentoi asiaan.

Setistä löytyi materiaalia koko bändin levytysuran ajalta, mutta sovitukset olivat tätä tuoreempaa Violaa. Sävyissä mentiin siitä melko pelkistetystäkin maalailusta aina sinne kone-utopiaan ja hämmästyttävän sulavasti myös eurodancen pariin. Giant Robot- ja Black Audio-mies Arttu Tolonen kävi lavalla parin biisin ajan vinguttamassa lap steeliä ja groovaamassa harpulla. Mielenkiintoinen täydennys, mutta jäi ehkä soundillisesti liikaa varjoon. Se tavoiteltu juurevuus ei oikein noussut esille. Disko oli joka tapauksessa alusta loppuun hyvässä liikkeessä ja kieltämättä koneinen ja tekninen tumma hartaus vie tanssilattialla mainiosti mukanaan. Kaikesta hyvästä huolimatta en silti itse tavoita yhtyeestä ihan samanlaista synkkää kauneutta kuin ikuisella suosikillani Tearcandyllä. Ehkä olen fakkiutunut yhtyeen silloiseen erinomaisuuteen niin vahvasti, että nykyinen hiukan erilainen loistavuus joutuu tekemään molemmin käsin työtä hellyttääkseen nostalgikon? Varmaan monelle bändille tuttu ongelma… Loppukaneetiksi voin silti todeta, että uudella Wonderabilialla on kosolti hienoja teoksia, jotka onnistuvat yhdistämään vanhan Violan kauneuden ja kaaren tuoreeseen kone-sykkeeseen toimivalla kaavalla.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo