Monsters Of Pop 2009 - perjantai

MOPin keskimmäisen päivän teemaksi nousi biisin kaipuu – useammankin yhtyeen kohdalla soundi, show ja soitannolliset suoritukset olivat kohdallaan, mutta biisikynään olisi kaivannut vielä hiukan luovuutta, ydinmehun tiivistämistä ja persoonaa. Telakan aika rokkaavan kolmen bändin kattauksen aloitti Mesmer. Kotimainen yhtye on aiemmilla omakustanteillaan esitellyt omalaatuisia suuntia musiikissaan, jossa kitarasärö on joka tapauksessa soinut. Nykyään kolmannen levynsä myötä Around Your Neckin siipien alle siirtynyt viisikko asettuu jonnekin indien ja/tai alternativen karsinaan, mutta sekoittaa keitokseensa myös psyrockia ja progea. Laulaja Miki Brunoun ääni oli ensimmäinen asia joka touhussa vakuutti hiukan puolivillaisten alkukeikan biisien aikana. Miehen tumma ääni kaarsi komeasti korkealta. Vallankin muutamissa kohdissa meininki toi mieleen jopa The Doorsin huuruisen psykedelian – myös kotimainen menestyjä Joensuu 1685 nousi mieleen. Kunnolla vauhtiin päästessään biisikynäkin alkoi parantua, mutta vielä todella vakuuttavat hetket jäivät turhan harvoiksi. Ja lopun ärjyntään ja pöydissään istuvan yleisön seassa heilumiseen asti viety kiivailu oli toki ideana hyvä rypistys trippailuun, mutta Telakalla ei oikein iskenyt sekään. Bändillä oli hetkensä, tiivisti tänään aika kriittisellä päällä ollut toimittajajolppi.

Manna on aiemmin kulkenut pienesti kauniin kohtalokkaan oloisen mutta melodisen popin parissa mutta siirtyi nyt kolmen hengen bändin tukemana rokkaavimmille urille. Etenkin säröisesti kitaraa vinguttanut Mikko Joensuu teki paljon kokonaisuudessa. Rumpujen ja koskettimien täydentämä trio soitti todella timmisti ja Mannan laulu kulki hienosti. Myös yhtyeen soundi oli erittäin hyvä. Eniten kritisoitavaa tässäkin esityksissä oli biisikynän kohdalla, tosin kun materiaalia kuuli ensimmäistä kertaa niin ihan jokaisen biisin kohdalla ei voi odottaa niiden jäävän päähän pyörimään. Mutta täytynee syventyä Mannan visioon tarkemmin levymuodossa, sillä kyllä siellä koukkuakin oli. Kuvankauniin Mannan söpösti hymyilevä esiintyminen ei ainakaan haitannut keikkaa.

Silti Telakan osalta paras keikka oli kyllä ehdottomasti paikallisen The Rollstonsin esitys. Biisilistalle oli tällä kertaa valittu kosolti alkupään sympaattisesti silmää iskevää lo-fi-poppia, jota viisikon irtonainen ja hymyn nostattanut esiintyminen vielä korosti. Kepeästi hiukan afrikkalaisen duuripuolen rytmiikan mausteilla hilpeilevä poljento yhdistettynä Mikko Valon keppostelevan kuuloiseen lauluun vei indiepoppia komiasti eteenpäin, Juho Kaitajärven koskettimien tuodessa touhuun juuri sopivasti ilmeikkyyttä. Ei Rollstonssillakaan ehkä mitään todellisia yksittäisiä killerikoukkubiisejä ole heittää tiskiin, mutta kokonaisuutena visio on erittäin viehättävä ja bändin omalaatuinen sympaattinen ja irtonainen hallitusti vinossa auraaminen saa aina hyvälle tuulelle.

Klubille siirtyessä alkoi korostua se ettei perjantai vetänyt väkeä yhtä hyvin kuin mitä viikonloppuillalta olisi odottanut tai mitä hienosti sen puolesta onnistunut torstai oli viestittänyt. Eli ahdasta ei Klubilla ollut. Osalle yleisöstä viesti ei ollut mennyt perille asti ruotsalaisen naisvaltaisen Those Dancing Daysin peruuntumisesta ja vaihtumisesta porilaiseen niitti-oopperaan Those Dancing Gays… eikäkun siis Rättöön ja Lehtisaloon, tuohon MOPin jokavuotiseen vakiovieraaseen. Mikä ei välttämättä illan kokonaisuuden kannalta ollut huono asia, kun valtaosa festivaalin länsinaapurin vieraista on jättänyt hiukan tyhjän tunteen. Mutta aiheutti joka tapauksessa sen että osa porukasta vaihtoi maisemaa jo ennen illan viimeistä esiintyjää. No, omapa on vahinkonsa…

Jälleen yksi maneerinen ruotsalainen diskopunk-yhtye MFMB oli hyvä esimerkki näistä ruotsalaisista lupauksista, joiden juttu ei vain kanna niinkuin sopisi olettaa. Samanlaiset tukat, väkinäinen tarve riekkua lavalla kuin viimeistä päivää silti luopumatta hetkeksikään rock-uskottavuutta hakevista poseerauksista, kieltämättä tanssijalkaan iskevä kiivas poljento muttei oikeastaan kunnollisia biisejä perus tanssi-iskun yläpuolelle pääsemiseksi ja vielä sellaisen lavakarisman puute joka olisi jossain määrin korvannut äsken luetellut puutteet. Vallankin alkupää keikasta oli oikeasti tappavan tylsää seurattavaa, loppukeikasta bändi oli jo päässyt sen verran hyvään vauhtiin että pahin puristus alkoi jäädä taakse. Indie-kansan housea. Onhan se kiva nähdä tietyn porukan omia suosikkeja lavalla, mutta turhan usein ne MOPissa maistuvat liikaa tyhjiltä kuplilta, joissa on paljon hypeä mutta vähän persoonaa.

Ehkä illan suurin pettymys oli silti ennakkoon erittäin innostuneesti odotettu Magenta Skycode, tai makenta skyysote, kuten juontovastuun ottanut Ville Pirinen hilpeästi bändin esitteli lavalle. Ihan ensimmäisessä MOPissa esiintynyt Jori Sjöroos oli tällä kertaa liikkeellä basistin, rumpalin ja kolmen naispuoleisen taustalaulajan kanssa. Eikä saanut tällä kokoonpanolla hienosta biisimateriaalistaan irti todellista tenhoa. Homma kääntyi jopa innottomaan jollotukseen asti. Liikaa taustanauhakamaa, jatkuvaa virittelyä ja hurmoksen puutetta. MSC oli tänä iltana aika laiska.

Onneksi sitä ei ollut porilaisviisikko. Säröjunnaavan Rätön ja Lehtisalon antia on koitettu tiivistää määritelmään äkkiväärä, letkeästä marssitahdista krautrockin kautta heviin taipuva elektropop, mutta ihan kaikkea sekään ei kerro. Siihen ei sisälly Mika Rätön mantramaiset ja välillä aivan uusia kieliä luovat höpöttelylyriikat, yhtyeen leikkimielinen shalalalallaa-venkoilu eikä show, jossa on joka kerta jotain uutta ja erilaista. Koskaan ei tiedä mitä odottaa. Jotain toki voi etukäteen heittää. Kuten niittejä ja mustaa nahkaa, rumat tuulihousut, tavallisesta poseerauksesta poikkeavaa lavaliikehdintää, erilaisia päähineitä ja mukaansa hypnotisoivaa kitarapsykedeliaa. Tällä kertaa näiden ohella pitää mainita Rätön komeilla sarvilla varustettu kokopään peltikypärä ja haarojen välistä konttaaminen. Hurmoksessa ei mitään uutta ollut mutta se kyllä pelasti illan. Porilaiset ei petä. Hei hei, c´mon, hei hei, shalalalallalaa…

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo