18.10.2002
Bar Alahuone/Helsinki
Tiivis tunnelma, alastomat seinät ja läpiveto. Mukavia ihmisiä ja hyvää musiikkia. Anniskelua ja asiantuntevia dj:tä. Ja tietysti muutamat mielenkiintoiset yhtyeet. Mistä on kyse? No tietenkin VR:n makasiineilla sijaitsevan Bar Alahuoneen iltamista ja Marsu on paras -musiikkikollektiivin klubista. Vielä kun edellisten jatkoksi mainitaan varsinaisen lavan sekä valoelementtien käytön täydellinen puute, niin aletaan olla aika lähellä totuutta. Tällä kertaa Marsusetien liveannista vastasivat Lieksan suunnalla vuonna 1993 alkuhenkäyksensä vetänyt Viola, trio, joka itse nimittää musiikkiaan muun muassa melankoliseksi discoksi, sekä viisimiehinen Montevideo. Kahden osaavan ja utuisen melankolisen yhtyeen anti sopi hyvin yhteen, Montevideon anti enemmän rockaten. Setit aloitettiin rauhallisemman Violan tahtiin.
Kaksi poikaa, tyttö ja tietokone. Utuisuutta tuovien koskettimien valtiatar Anu sekä tietokoneelle ohjelmoitujen rumpubiittien puhdas kliinisyys yhdistettynä laulaja-kitaristin The Curen Robert Smithin mieleentuovaan lauluun, kitaraan ja bassoon toimivat kaikessa surumielisyydessään loistavasti. Mieleen nousi niin Smashing Pumpkinsin myös rumpukoneella juokseva unelias Adore -levy kuin toimituksen lempiyhtyeen Duncan Teleportin vastaava humisevan leijaileva rockaus. Keikasta ei juuri jäänyt isompia hampaankoloon, osa biiseistä jäi päähän asti soimaan, mikä on aina tarttuvien (myös ärsyttävien, onneksi ei tässä tapauksessa) biisien merkki. Täytynee yrittää haalia ja tutustua Violan levytuotoksiin, erittäin positiivinen tuttavuus. Huminaa.
Viola
Seuraavana vuorossa Montevideo. Koskettimia kuultiin tässäkin setissä, nyt myös rummut soitettiin ihan paikan päällä. Lisäksi kitarat ja basso, musiikkina melankolisesti särähtelevä melodinen kitararock. Laulajan äänestä nousi mieleen niin Lemonator kuin Tampereen rakkausrockarit, Lovestar, eli korkealta ja tunteella. Tuon Etelä-Amerikkalaisen pääkaupungin anti oli toki tyylikästä, viihdyttävää ja taitavaa, mutta loppujen lopuksi aika tylsää ja ehkä liiankin kliinistä. Jotenkin settiä olisi palvellut sielukkaampi särähtely ja instrumenttien nostaminen kokonaisuudesta esiin. Eikä lopputuloksesta mitään hirveän uutta ja innostavaa irronnut, vastaavaa on kuultu niin miljoonaan kertaan ja yhtä lailla tyylitietoisesti. Loppukeikasta kitaristi-laulajan vahvistin päätti osallistua soundin luomiseen omilla ehdoillaan, kirskuvat särinät saatiin kuitenkin nopeasti kuriin ja herran nuhteeseen. Ei siis huono, muttei hirveän persoonallinen esitys.
Montevideo
Kokonaisuutena oikein mukavat iltamat, kivasti porukkaa ja leppeän mukavaa musiikkia, mitäpä sitä muutakaan voisi perjantai-illalta vaatia?
Ilkka Valpasvuo
