Riemufestivaali: OikoSulku, Technicolour, The Odorants, Varjo
18.01.2003
Gloria/Hellsinki
Jo traditioksi muodostuneella Riemufestivaalilla oli tänäkin vuonna rutkasti tarjottavaa laidasta laitaan. Suomen eri kaupungeissa rock-tapahtumia järjestävä Riemu on onnistunut viime vuosina kiinnittämään keikoillensa kuumia nimiä. Tänä vuonna ympäri Suomea kuultiin mm. Zen Caféa, Living In America -biisillään julkisuuteen pongahtanutta The Soundsia, Firevisionia, vanhoja punk-legendoja kuten Pax Americanaa ja Abnormia. Kaikille oli tarjolla jotakin. Myös lapset saivat oman riemunsa, jossa nähtiin mm. nukketeatteria ja oikeaa teatteria.
Gloriassa lauantaina esiintyneet bändit eivät olleet suuria nimiä, mutta keräsivät ihan mukavasti porukkaa katsomaan. Ensimmäinen bändi, tamperelainen OikoSulku, aloitti illan. Oli oikeasti ilo kuunnella keikkaa sellaisessa paikassa missä PA toimii ja miksauspöydän takana häärivä tyyppi osaa asiansa. Kyllä kelpasi olla. Reipasta rock ’n’ rollia veivaava OikoSulku paranee kerta kerralta yhä enemmän ja enemmän. Soolokitaristi Antin lavakarisma puree aina yhtä kovaa ja muutenkin tämä bändi on lavalla kuin kotonaan. Onpa OikoSulun jossakin jo sanottu muistuttavan vanhaa kunnon Hurriganesia, eikä tuolla väitteellä kyllä ihan metsään mennä. Lavaenergia on uskomatonta ja pojat osaavat rakentaa shownsa jo taitavasti. Rumpujen takana paukutellut Simo ei suinkaan löysäile, vaan pitää paketin kasassa jämäkällä, mutta joustavalla soittotyylillään. Eikä suinkaan pidä unohtaa basisti Masaa tai kitaristi Tonia. Tai laulaja Rinoa, jonka sopivan räkäinen ääni tuo OikoSulku -soppaan oman mausteensa. OikoSulku on Liveakti isolla L:llä, joka ehdottomasti kannattaa tsekata. Vanhemmat viisut Rock ’n’ roll musaa ja Koskenrantaan pistää kenen tahansa menojalan vippaamaan ja meininki on taattua.
Kauan hiljaisuudessa eläneen Jimi Pääkallon luotsaama bändi Technicolour esiintyikin sitten seuraavana. Muutaman Cliché –coverinkin (Even You ja Why Is It So Beautiful?) heittänyt Technicolour on kummallisen energistä katsottavaa. Jimin lavaliikehdintä on kaikkea muuta kuin tylsää, mutta mitä pidemmälle iltaa päästiin alkoi touhu näyttää jo ylivilkkaalta ja liiankin hengästyttävältä. Kaiuttimien päällä kiipeilevä Jimi lähinnä ärsytti. Muu bändi hoiti soittamisen, Jimi hoiti kukkoilun ja elvistelyn. Eikä se aina toimi niin. Musiikillisista seikoista puhuttaessa voidaan kysyä: ”Oletko koskaan kuullut Clichétä?” Jos vastauksesi on myöntävä, olet kuullut myös Technicolourin. Mutta onko tuo ihmekään, kun sama ihminen on biisien taustalla. Eikä tämä seikka ole pakosti negatiivinen, vaan pikemminkin positiivinen. Tämä bändi on varsinaista levy-yhtiökamaa; sopivasti rock, sopivasti mainstream.
Kolmantena siirryttiinkin sitten jo punkrockin pariin. Extreme Duudsoneitten myötä julkisuuden tavoittanut The Odorants, tuttavallisemmin Dödöt, ei pettänyt yleisöään tälläkään kertaa. Reippaasti ja asenteella soittaneet Dödöt ovat kelpo livebändi, joka saa porukan kengät irtoilemaan maasta. Musiikki livenä suorastaan kutsuu pomppimaan ja riehumaan. Dödöt ovat hankkineet livekokemusta ja suhteellisen kauan ja se näkyy niin soittotaidoissa kuin myös yleisön nuoleskelussakin. Tämäkin bändi tuntuu vain paranevan kerta kerran jälkeen. Ehdoton bilebändi, pogoamista ei voi välttää kukaan.
Illan päätti Helsinki – Heinola –akselilta tuleva Varjo. Surumielisyydellään ja goottihenkisyydellään Glorian valloittanut Varjo oli ehdottomasti nappi valinta viimeiseksi esiintyjäksi. Sellaisen tykityksen jälkeen mitä Gloriassa kuultiin oli mukava istahtaa rauhassa kuuntelemaan. Korvaan kylläkin särähti laulajan hieman nuotin vierestä kulkenut ääni, mutta toisaalta Varjo ei olisi Varjo jos laulu menisi nuotilleen oikein. Ja onhan sekin jo todettu, että Neumann ei osaa laulaa ja silti Dingo oli joskus niin suosittu. Tietynlaista angstia ympärilleen levittänyt Varjo oli allekirjoittaneelle täysin uusi tuttavuus, mutta kuunteluni ei suinkaan jäänyt vain tähän. Erinomaista rankan illan päätteeksi.
Yleisvaikutelma tämän vuoden Riemukokemuksestani oli täysin positiivinen. Ilta oli mahtava väsymyksestä huolimatta. Ja sehän se onkin hyvän bändin merkki: karkoittaa väsymyksen. Nähdään ensi vuonna Riemussa!
Teksti Minna Miettinen, kuvat Laura Pulli.
