Procrastination Tour III

Niin sanotut ”Rowanin bileet” eli järjestäjänsä mukaan meikäläisen aikatauluissa aina nimettävät mukavan monibändiset tapahtumat saivat jatkoa perjantaina Kirjastotalon puistossa. Perinteiseen tyyliin paikalle oli eksynyt myös Tammerkosken sillalla –festivaalin yleisöä, jotka kyllä tajusivat erheensä viimeistään ensimmäisen bändin viriteltyä kamansa täyteen volyymiin.

Alunperin jopa 14-bändisen maratonin osallistujamäärä karsiutui viime hetkillä siten, että lopulta itse tulin enemmän ja vähemmän seuranneeksi 11 artistia. Mutta mikäs siinä ollessa, aurinko paistoi, ihmiset nauttivat ja korvat saivat välillä lepoa. Kyllä tuo neljätoista olisi ollut jopa liikaa, yhdessätoistakin alkoi motivaatio loppumaan. Ensimmäisen soittovuoron sai mukavan tarttuvaa skeittipunkkia suomen kielellä veivannut Opintotuki. Nelimiehisen bändin setti sopi auringonpaisteiseen iltapäivään kuin porkkanalaatikko joulupöytään.Vaikkei mitään uutta auringon alla kuultukaan, niin duuripohjalla veivattava meininki toimi, oli kiva kuulla lyriikatkin selkeinä, eikä sinä peruspuurona, mihin monesti törmää. Ensituttavuudeksi hyvinkin positiivinen.

Seuraavana pitkäksi venyneen tauon jälkeen lavan valtasi ”your local Nirvana” , kolmimiehinen PiiloPöpö. Juuri kuukausi takaperin Tampere-ilmiö -bändikisan kunniamaininnan voittanut trio soittaa tiukkaa grungeen pohjautuvaa tukanheilutuskamaa suomenkielellä, vaikkakin sitä kieltä on sieltä solistin ”KurtCobain-rähinästä” vaikea suomeksi erottaa. Edellinen keikka oli mielestäni bändiltä parempi, vaikka viimeisenä vedetyn Piikistä piikkiin -revittelyn lopussa kitaristin ja basistin esittämä painiesitys olikin melkoisen rock! Tiukkaa settiä, mutta aika puuroa.

Taktisen taidepaussini aikana onnistuin missaamaan Exhaustedin vedon, vain jotain kitaranpalasia lojui maassa lavan edessä odoteltaessa seuraavaa esiintyjää. Helsingin seudulta saapuva Khilma olisi voinut vakuuttaa särömättörockillaan ja naissolistin honottavalla laululla, mutta valitettavasti bändi soitti niin lujaa, ettei laulusta juuri selvää saanut. Muutenkin laulumeininki tuntui olevan hiukan eri planeetalla muun ääniarsenaalin kanssa. Levyllä muun muassa tamperelaista Ainetta sivuava materiaali voisi olla varsin mielenkiintoistakin. Mutta ei siis tänään.

Oulusta asti Tampereelle laskeutunut Ruotomieli nousi tähänastisista esiintyjistä selvästi vakuuttavimmaksi. Nelimiehinen kitaravetoinen tykittely toimi hyvin yhteen, laulajan lyriikoissa oli ideaa ja toisen kitaran pikku tilulilu-sooloilut maustoivat soundia mukavasti. Biiseistä etenkin keikan lopulla vedetyt Kivinen tie ja Musta valo tippuivat, keikan lopuksi molemmat kitaristit soittelivat sähkölautojaan maan kamaralla. Eli siis selällään, rokrok! Suuri kysymys on tietysti, että kuka hitto se Cannabis Sativa –paita päällä ilmakitaraa soitellut ja eläimenä riehunut bonustyyppi oli? Meinasi nimittäin ryöstää koko shown...

No Opinionin heavyrock kannusti minua toiseen taidepaussiin, mutta palasin sopivasti nokialaisen naisvoimalla jylläävän Skriptan coverosastoon, jossa Cranberriesin Zombie ja Apulannan Hallaa olivat mukavia piristyksiä, etenkin tuo Apishitti kuulosti yllättävän hyvältä tyttöpunkkina. Siitä osasta bändin omaa matskua, mitä korvaani tarttui, nousi mieleen juuri Apis tai muu vastaava grungepohjainen meininki. Ei lainkaan pöllömpää settiä.

Punkilla jatkettiin, sukupuoli vaihtui. Tamperelainen Alipaine vaihtoi asteen vauhtia lisää, miekkosten riehakkaasta skeittipunkista nousi mieleen vaikkapa kotimaan kilpaveikot The Odorants, paitsi että Alipaine selvitti asioitaan selvällä suomella. Ei tuossa aivottomassa bilepunkissa ole oikeastaan muuta vikaa kuin se aivottomuus, ainakaan Alipaineen sanoitukset eivät juuri eilisen päivän treffejä kummallisemmissa aiheissa liikkuneet. Punkin poikabändi, kuten kotisivut hehkuttavat... Nimellä Splunk Nut olen veikkoihin törmännyt ennenkin, silloin tuotti hieman hämmennystä osaksi englanniksi, osaksi suomeksi väännetyt biisit. Ja jo silloin pikkuhitti Maisa oli ohjelmistossa mukana. Meininkiä oli kyllä kiitettävästi ja ihan selkeää fanipohjaakin löytyy. Vaikka musiikkityyli jättää itseni aika kylmäksi, niin eiköhän tämä jossain vaiheessa tuolta kaupan hyllystäkin löydy. Jos on Alipaineella fanipohjaa, niin kyllä sitä löytyy myös bonusbiisin heittäneeltä Oikosululta. Poikien piti kuulemma tulla ihan vaan katsomaan bändejä, mutta jostain syystä Manserokin nuoret pelastajat sinne lavalle kapusivat. Mikäs siinä, nuoriso oli pähkinöinä ja soittokin kuulosti suht inhimilliseltä. Vaikka taisi koko orkesteri olla ”vapaapäivän vietossa”. Livebändinähän Oikari on mitä parhain.

Pienen sideshown jälkeen palattiin taas alkuperäiseen käsikirjoitukseen. Rustycharm on myös tuttu jo edellisvuoden Tampere-ilmiöstä. Poikien tiukasta vedosta nousi hivenen mieleen jopa Metallica, jotain laulaja-kitaristin otteissa nosti mieleen Viiksi-Jameksen eli herra Hetfieldin. Perinteistä metallia siis, mutta vain kolmen-neljän biisin verran. Rumpalilla oli bändin virallisen julistuksen mukaan lämpöä noin 40 astetta, jota voi sitten kukin mielessään laskea muutaman asteen. Mutta eihän kipeänä toki pidä rehkiä, se on selvä. Solistia ei setin lyhyys juuri haitannut, mies lähti saman tien laukkaamaan ympäri katsomoa kitaransa kera. Ehtipä sentään jossain välissä mikrofoninkin ääreen ja kaiken kaikkiaan tiivis setti sopi melko hyvin bändin vauhdikkaaseen tyyliin.

Nu-metallia kotimaan murteella ärjyttynä onkin jo ehtinyt (kauhulla) kaipailemaan, nyt on sekin sitten kuultu. Nokialainen Mush viihdytti kansaa ärjynnästä vaaniviin väliosiin, ison maailman tyyliin. Viisimiehinen orkka ei kuitenkaan saanut kansaa pogoamaan, mikä oli sinänsä yllättävää. Kyllähän sitä nuorisoa kuitenkin sinne lavan eteen kerääntyi. Missä vika? Loppukeikkoja häirinnyt PA-laitteiden oikkuilu iski kiilaa myös Mushin soitantoon, vaikka eniten siitä tuntui soundien puolesta kärsivän illan viimeinen bändi. Ennen siihen siirtymistä täytyy kuitenkin kertoa, että Mush on päättänyt vaihtaa nimensä muotoon Vala, koska nykyinen shitti ei oikein edelliseen nimeen sovi. Tiedä sitten, kuinka lopullinen nimenvaihdos tuo oli?

Viimeinen vaan ei missään nimessä vähäinen Bloodpit -orkesteri todellakin kärsi pahiten PA:n oikkuiluista, tai sitten vika oli jossain muualla. Joka tapauksessa, soitto kuulosti hivenen ummehtuneelta. Rock-metallia tarjoileva yhtye soittaa kyllä hyvin, ainoastaan laulaja-kitaristi Matthaun ääni ei tänään ollut parhaassa terässä, minkä mies itsekin myönsi. Eilinen keikka kuulemma verotti vielä. Kun tuossa muutamalle bändille on maininnut, että faneja riittää, niin tuntui myös Bloodpitillä riittävän innokkaita lavan reunalle. Sieltä sitten oli kiva kurkkia yleisömassan takaa, kuinka tumma tukka heilui ja sylki lensi. Verikuoppa on hyvässä nosteessa, eikä suotta.



Kaiken kaikkiaan tapahtuma oli erittäin miellyttävä: Aurinko paistoi koko illan, yksikään bändeistä ei suoranaisesti karkoittanut minua paikalta (toki muutama jäi väliin, mutta syödäkin pitää) ja suurin osa oli ennestään tuntemattomia suuruuksia. Niin ja väkeä oli vielä kiitettävän runsaasti. Kieltämättä kyllä kotiin päästyään nauttii myös hiljaisuudesta, yksitoista bändiä on aika paljon...

Ilkka Valpasvuo