• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Diablo: Mimic47

Poko

Pari vuotta sitten Diablo julkaisi Eternium albuminsa ja ainakin allekirjoittaneesta tuntui siltä, että kaikki säntäsivät kilvan kiittämään tätä nousevaa suomalaisen metallin pelastajaa. Itse kuuluin kuitenkin siihen vähemmistöön, joka ei nähnyt Diablon mätkeessä mitään mullistavaa. Yhtyehän tuntui kierrättävän vain tuttuja peruselementtejä ja vieläpä suhteellisen perinteisellä tavalla. No, pari vuotta on kulunut sitten Eterniumin ja Diablon uusin tuotos Mimic47 on päätynyt käsiini. En voi sanoa että olisin odottanut läpyskää kuin kuuta nousevaa, mutta katsotaan nyt – täytyyhän joka kiekolle antaa mahdollisuus...

... ja joskus sitä saattaa yllättyä oikeinkin iloisesti. Jo ensimmäisellä kuuntelukerralla koin näet positiivisen yllätyksen, sillä bändi tuntuu terävöittäneen otettaan miltei jokaisella mahdollisella osa-alueella. Tämä tunne vain vahvistui yhä uusien lisäpyörityksen myötä, vaikka mitään suurta loikkaa eteenpäin Mimic47 ei tarjoakaan. Bändi jatkaa tyylillisesti miltei täsmälleen samalla tontilla kuin aiemmin, vaikka joissain kappaleissa rakenteet lähtevätkin kasvamaan miltei progressiivisiin sfääreihin asti. Nelikon yhteissoitto on parantunut niinikään jokaisella mittarilla mitattuna ja kun sovituksissa on käytetty muutakin kuin suorinta reittiä pisteestä A pisteeseen B, viihtyy kiekon ääressä aina vain paremmin. Vokalisti/kitaristi Rainer Nygård riuhtoo keuhkojaan ulos aiempaa miehekkäämmin, vaikka potkua tuntuu vieläkin jäävän hieman varastoon. Englanti taipuu laulukielenä edelleen melko kulmikkaasti, mutta tuokin kääntyy lopulta melkeinpä vahvuudeksi.

Kappalemateriaali on halki kiekon tasaisen vahvaa, ilman että yksikään biisi erottuisi kuitenkaan juuri sen kummemmin edukseen. Toisena soiva raskas perusjunttaus Damien, syvältä rouhiva Mimic47 sekä heti nimibiisin perään kuultava Condition Red ansaitsevat tosin jokainen erityismaininnan, samoin kuin upeaksi finaaliksi kasvava päätösbiisi D.O.A. Näiden helmien vastapainoksi sekaan on livahtanut pari tasalaatuisempaa luentaa, mutta onneksi ainuttakaan selvästi heikompaa raitaa yhdentoista siivun joukosta ei löydy. Diablo parantaa siis entisestään, vaikka täysosuma jää edelleenkin puuttumaan. Mimic47 tarjoaa kuitenkin reilun annoksen hyvää perusheviä, joka uponnee vaivatta yhden jos toisenkin karvapään nuppiin.

Kommenttien keskiarvo:

FrozenMoon kommentoi 18.02.2006:

Pisteet:

Tietyt asiat tekevät tästä levystä huonomman kuin edeltäjänsä, mutta kerronpa ensin hyvät puolet levystä. Mimic47 noudattaa soundipuolella melko samaa linjaa kuin edeltäjänsä, eikä tuo mitään uutta. Onkohan se niinkin, että Diablon ei tarvitsisi muuttua? Onko se ainoa oikea tyyli tämä? Voi olla, että Diablo menettäisi siinä rutkasti pisteitä, jos tyyli olisi muuttunut rankasta suomimetallista joksikin muuksi.
Kappalemateriaali on tasapainoista ja hyvää. Tuntuu, kuin tämä levy olisi joissakin osin yhdentekevä, vaikka kysymys onkin Diablosta. Ehkä tämä musiikkityyli tekee sen yhdentekevyyden ihmisten mieliin, en osaa sanoa. Mimic47:n kappaleissa ei ole varsinaista väliinputoajaa, mutta joidenkin osien koukuissa olisi ollut jonkun verran hiomista ja levyn vahvimmat näkyvimmät kappaleet jättävät muut taaksensa. Diablo on siinä mielenkiintoinen yhtye, että se on saanut joka levyllä paljon ystäviä että vihaajia, en tiedä miksi. Mimic47 on todistus siitä, että Diablo pystyy pitämään kokonaisuuden melko hyvin koossa ja väliinputoajia ei varsinaisesti ole eikä löydy. Voitte vain nauttia tästä.