• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Oasis: Stop The Clocks

Sony BMG

Viimeksi kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet Oasikselle jyrkkää alamäkeä. Yhtye, joka vuonna 1996 oli kiistatta yksi isoimmista ja näkyvimmistä, on vuonna 2006 valitettavasti vain pelkkä kasa pölyistä nostalgiaa. Yhtye, jolla on menneisyys, muttei juurikaan tulevaisuutta. Tämän lienevät myös ymmärtäneet Gallagherin veljekset, joiden myrskyisästi luotsaama bändi julkaisee sopivasti joulun alla ensimmäisen hittikokoelmansa.

Oasis kuuluu vahvasti myös omaan henkilöhistoriaani. Muistan hyvin syksyn 1994, jolloin bändin debyytti Definitely Maybe ilmestyi. Eräs kaverini oli ostanut levyn tuoreeltaan ja parit tyypit otettuani oli itsekin suunnistettava levykauppaan. Hullaaannuin yhtyeeseen täysin ja kuuntelin levyä noin vuoden lähes joka päivä. Vaikka Definitely Maybe onkin näin jälkikäteen katsottuna saanut osakseen hieman liikaakin hehkutusta, on kyseessä yhä vieläkin pirun hyvä – ja Oasiksen ehdottomasti paras – levy. Luonnollisesti hankin myös yhtyeen jokaisen julkaistun singlen, jotka vielä lisäsivät intoani yhtyeeseen. Some Might Say- ja Whatever-sinkkuja kuunnellessani Oasis tuntui liki erehtymättömältä, ensimmäiseltä yhtyeeltä joka todella pystyisi haastamaan tarunomaisen Beatlesin.

Alamäki oli kuitenkin vääjämättä jo alkamassa. Kakkoslevy (What’s The Story) Morning Glory sai sekä kriitikoilta että ostavalta yleisöltä lämpimän vastaanoton, mutta itselläni alkoivat ensimmäiset epäilykset herätä. Alkuinnostuksen jälkeen Wonderwall- ja Don´t Look Back In Anger-hitit alkoivat haiskahtaa pelkältä kierrätykseltä ja lopulta jopa todellisilta varkauksilta. En myöskään pitänyt siitä, että yhtye oli siirtynyt pääosin suoraviivaisesta rock-bändistä 60-lukuiseksi balladitehtaaksi. Slide Awayn, Rock´n´ Roll Starin tai Cigarettes & Alcoholin kaltaisia, vahvasti lagerin tuoksuisia rymistelyjä ei yhtye enää pystynytkään tuottamaan. (What’s The Story) Morning Glory on mielestäni yksi pop-historian yliarvostetuimpia levyjä, muutama hyvä kappale ei peitä sitä tosiseikka että kokonaisuutena se on tyhjää täynnä oleva kupla.

Menetin mielenkiintoni yhtyeeseen. Suhde oli tiivis, mutta alle parissa vuodessa se oli ohi. Kun Oasiksen seuraava teos, nimeltään Be Here Now, ilmestyi, en viitsinyt siihen enää rahojani sijoittaa. Hyvä, sillä levy osoittautui yhtyeen uran pahimmaksi flopiksi. Niin pahaksi, että tuskin kukaan muistaa siltä levyltä edes yhtäkään kappaletta nimeltä. Ilmeisesti myös Noel Gallegher on asiasta aika lailla samaa mieltä, sillä yksikään levyn biisi ei ole Stop The Clocksille asti selvinnyt. Oasiksen 2000-luvun levytyksiin en ole juurikaan perehtynyt, eikä tämän kokoelman perusteella siihen mitään tarvetta olekaan. Heathen Chemistryn sentään kuuntelin aikanaan pariin kertaan läpi - kunnes vein sen divariin.

Kokoelmana Stop The Clocks on kuitenkin varsin mukiinmenevä. Sen koostamiseen, kansitekstien rustaamiseen ja valokuvien valintaan on käytetty selvästi aikaa ja panosta, joten mistään halvasta sutaisusta ei ole kyse. Siitä vähän lisäpisteitä. Ja kun kappalevalinnatkin painottuvat sinne minne pitääkin, eli pääasiallisesti kahteen ensimmäiseen levyyn, voi Stop The Clocksia varsin huoletta suositella Oasis-noviisien ensimmäiseksi oppitunniksi.

Kommenttien keskiarvo:

kipinahepo kommentoi 13.12.2006:

Pisteet:

pakko ottaa kantaa arvostelijan Be Here Now:n mollaukseen. Mielestäni levyllä on montakin hienoa kappaletta jotka olisi hyvin kelvannut kokoelmalle, esim. my big mouth, stand by me, I hope,I think,I know, magic pie...Ei levy mikään mestariteos todellakaan ole, muttei ollenkaan niin huono kuin mitä yleisesti taidetaan luulla.

miscage kommentoi 15.12.2006:

Pisteet:

Sen kummemmin tähän kokoelmaan kantaa ottamatta, on pakko tarttua pariin asiaan. Definetly Maybe on minunkin mielestäni tavallaan "yliarvostettu". Kappalemateriaali ei ole muutamia helmia "Rock N` Roll Star", "Life Forever", "Supersonic", "Slide Away" lukuunottamatta aivan niin timanttista. Tosin näistä helmistä irtoaa jo lähes pojo per biisi. Oasiksen debyytin klassikkoarvo muodostuu kuitenkin siitä kuinka kick-ass levy oli ilmestyessään. Tässä oli, ja on edelleen sitä kuuluisaa munaa. Biisinteko kuitenkin saavutti selvästi huippunsa Morning Glorylla. Levy on mielestäni yksi niistä harvoista täydellisistä rock-levyistä jotka onnistuvat oikeasti sekä kaupallisessa että taiteellisessa mielessä. Levy on täynnä ajattomia kappaleita joiden taikaa edes radioiden voimasoitto ei ole onnistunut murtamaan.

Definetly Maybe on nuoruuden vimman ja itseluottamuksen voitto, kun taas Morning Glory on se levy joka teki bändistä kuolemattoman. Vaikka tämän jälkeinen materiaali on mitä on niin näillä kahdella albumilla Oasis tekee kaiken paremmin kuin muut.

Suosittelen avoimuutta Oasiksen uudempaakin materiaalia kohtaan, sieltä löytyy hyvää kamaa, kun jättää vertailuut aloituskaksikkoon suosiolla pois.

miikaj kommentoi 16.12.2006:

Pisteet:

Oasiksen suurimmat saavutukset top3: hienot kulmakarvat, tahattomasti viihdyttävää öykkäröintiä, Noel Inspiral Carpetsin roudarina. Musiikillisesti täysin arvoton bändi.

JariJ kommentoi 17.12.2006:

Pisteet:

Hienoa kommentointia, kerrassaan! Aivan tuolle Miikan linjalle en kyllä lähtisi, mutta kyllähän Oasiksen "suurin" keksintö oli pölliä melodialinjat klassisesta 60-luvun brittipopista ja suolata ne Slade-tyyppisellä äijämeiningillä. Monelle - kuten allekirjoittaneelle - kyseinen "huijaus" meni helposti läpi parin vuoden ajan. Ja joillekin se taitaa mennä yhä. Mutta se on kyllä totta, että mitään suoranaisesti uutta Oasis ei keksinyt.