• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo: Hiekkarantaa

Ektro

Tuntui oudolta, kun kuuli Kauko Röyhkän tekevän yhteistyötä Rätön ja Lehtisalon kanssa. Se tuntui liian hyvältä ollakseen totta. Samalla se tuntui yhteensovittamattomien maailmojen törmäykseltä. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka uudenlaisia ovat kaikki: Rättö ja Lehtisalo ovat siirtyneet sävelletyn popin maailmaan, Röyhkä iskelmätekstien pariin.

Yhteistyö Porin velhojen ja ajoittain viileyden perikuvalta tuntuvan helsinkiläisen välillä on kuitenkin enemmän kuin kuvitelma. Sen ensimmäinen etappi, Hiekkarantaa, vie kuulijan kieroon kasvaneelle matkalle mystiseltä tuntuvaan, utuisen soljuvaan äänimaailmaan, jossa kiima on tukahdutettua mutta ilmielävää ja jossa tytöt ovat klassisen iskelmän tapaan kaipuun kohteita.

Vaan haikalijana ei ole mikä tahansa tähtisilmä, joka äänenväreellään, pelkällä laulullaan, voisi luvata enemmän kuin on tarpeen. Röyhkä ei tähän määritelmään mahdu, mutta tulkitessaan paikoitellen ylilyöntien rajamailla muille ajattelemiaan tekstejä, antaa hän itsestään enemmän kuin aikoihin. On rohkeata laittaa itsensä antaumuksellisesti likoon ja loppujen lopuksi ajatus siitä, että kukaan muu kuin Röyhkä laulaisi näitä tekstejä on naurettavan absurdi.

Kahdentoista kappaleen Hiekkarantaa ei ole aukoton kokonaisuus mutta useimmiten se on melkein enemmän kuin osiensa summa. Aluksi erilaisten elementtien kohtaaminen tuntuu vieraalta. Vaan enemmän asiaa mietittyä – kuunneltua – pohtii onko kohtaaminen sittenkään yllättävä. Kahden erilaisen mutta yhtä lailla omia reittejään luotaavien teiden kohtaamisesta syntyy levyllinen musiikkia, jonkalaista kukaan osapuolista ei aiemmin ole tehnyt.

Enemmistö levyn teoksista, kymmenen biisiä kahdestatoista, toimivat loisteliaasti myös yksinään. Kulta intissä voisi olla joltain Röyhkän 90-luvun levyltä sekä eittämättä mielipiteitä jakava Ei kai miehen tarvi aina olla macho putoavat tuosta joukosta pois, mutta toimivat osina kokonaisuudessa. Soitto soljuu melkein huomaamattomasti, biisit ovat kukkuroillaan pieniä oivalluksia, ja kokonaisuudessaan levy on psykedeeliseksi vääntyvää iskelmää, jossa halu toisen luo on niin suunnaton, että lähestymiskielto on todennäköisempi kuin hameen helman nouseminen.

Hiekkarantaa on kasvajan luontella varustettu levy. Sen kontrastit eivät ole niin suuria kuin voisi kuvitella, mutta kepeys tekee siitä helposti lähestyttävän. Samalla se on kuin jäävuori, etäinen, kylmäkin; levy joka piilottaa suurimman osan itsestään pinnan alle. Sulaessaan se kellahtaa kumoon ja näyttää itsestään uusia piirteitä.

Kommenttien keskiarvo:

vvkuit kommentoi 04.03.2009:

Pisteet:

Vaikea uskoa että tänä vuonna tehtäisiin enää toista yhtä sykähdyttävää levyä. 2009 paketissa, kiitos.

Elijah kommentoi 08.04.2009:

Pisteet:

Itselläni oli kovat odotukset levyä kohtaan, mutta petyin ainakin puolittain. Puolittain juuri siksi, että levy kuulostaa monissa kohdin harmillisen puolittaiselta. Timanttisia elementtejä on pilvin pimein, mutta tuntuu, kuin mitään ei oikein vietäisi loppuun saakka tai edes kyllin pitkälle. Ei siis missään tapauksessa huono levy, muttei mielestäni millään lailla erinomainenkaan.