Provinssirock 2009 – lauantai
13.06.2009
Törnävä/Seinäjoki
Porttien auetessa lauantaina yhden aikoihin toinen toimittajistamme istuskeli kynä ja vihko kädessä Saarilavan tuntumassa, kun huomiota herätti koivujen väliin vilttiä punonut värikäs seurue. Kyseessä oli Feministinen penis niminen teatteriryhmä, jonka esityksessä pureuduttiin nuoren miehen tulevaisuuden rakentamiseen. Tulisiko pojasta lähihoitaja vai painija? Viihdyttäviä sideshow-aktejakin Provinssirockilla siis oli tarjottavanaan, harmi vain, että niitä ei juuri enempää tullut nähtyä, sillä ainakin tämä ryhmä taitoi alansa oikein mallikkaasti.
Mulkkujen jälkeen Murena kutsui ja oululaisyhtyeen myötä lauantai sai suorastaan loistavan alun, kun tuoreella Katoamispiste-albumillaan koukeroista metallia hieman turhankin muodottomasti esittänyt yhtye potkaisi settinsä käyntiin hieman kahden jälkeen. Upeat, hivelevät stemmamyrskyt toivat kappaleisiin livetilanteessa valtavaa lisäpontta ja moniosaisista ja -sävyisistä biiseistä korostui pelkästään parhaat puolet. Temponvaihtelut toimivat nyt pelkästään biisien piristäjinä ja kaiken keskeltä korostuivat toimivat kertsit. Rento, mutta samalla ärhäkkä liveolemus oli hyvää, ja vielä kerran, voi pojat, mikä voimavara Murenalla on vokaaliosastollaan! Viikonlopun kovimpia yllättäjiä.
Metallin ylikuormittama lauantai muodostui osittain myös pirstaleiseksi indie-ryhmien metsästämiseksi. Hyviä ja yllätyksellisiä ryhmiä onneksi löytyi, vaikka Päälavan tarjonta yksipuolista olikin. Näiltä osin päivä starttasi Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo -poppoon päättäessä settiään hyvällä groovella ja soundeilla varustetuissa tunnelmissa Saarilavan tuntumassa. Harmillisen aikaiseksi ajoitettu keikka olisi sopinut paremmin alkuillan tunnelmiin, jolloin tanssahtelu kevyen iskelmärockin parissa olisi sujunut luontevammin. Röyhkän liidaaman ryhmän jälkeen tunnelma Rumbateltan sinisessä syleilyssä oli aivan toista maata Murmanskin myötä. Jähmettyneen staattisesta yleisöstä huolimatta yhtye tarjoili tenhoavan, vuorovedoin utuisia tunnelmia ja aggressiivisia säröjä tarjoilleen esityksen.
Kyseessähän on yksi Desibeli.netin toimituskuntaa eniten kohauttaneista orkestereista. Oli musiikillisesti kyse sitten indierockista, shoegazingista tai jostain muusta, Murmansk välitti telttaolosuhteissa tunnelmaa yleisöön aivan upealla tavalla. Loistavia sävellyksiä lennätti yhä korkeammalle vokalistin avaruudet uusiksi maalaavat tulkinnat, kierrot, efektit ja vahva eläytyminen. Setistä löytyi nättejä tunnelmapaloja, intensiivisiä rockvetoja, eikä fiilistä katkottu turhilla välispiikeillä. Valloittava veto, vaikka yhtyeeseen ei juuri aiempaa kosketusta löytynyt.
Taannoisella Aurinko, aurinko plaa plaa plaa -levyllä toimittajamme hurmannut Risto ei ollut parhaimmassa vedossa. Tarpeettomaan sekoiluun ja alavireisyyteen vaipunut keikka ei tuntunut saavan yleisöäkään hereille kuin ainoastaan pakollisten Discopallon ja Rakkauden rockin soidessa. Muutamat levyllä erinomaiset kappaleet, Nina, olen palasina etunenässä, tuntuivat menettäneen livekäsittelyssä merkittävän palan uhkaavuudestaan. Yhtyeen keulahahmo Risto Ylihärsilä kyllä hakkasi koskettimiaan, kiitti ja haistatteli yleisölle, mutta vaikutti käänteissään niin tilanteeseen tottuneen tympääntyneeltä, että keskinkertaisen keikan haju leijaili lavan ympäriltä kauas.
Riston lopetettua Zanzibarin suojissa esiintyi suomenkielisen raskaan rockin pioneeriyhtye Brüssel Kaupallinen, jonka punk-henkinen raasto sai herkkähipiäisimmät siirtymään vähintäänkin miksauspöydän taakse. Keväällä Musta polku -albumin julkaissut ryhmä houkutteli eturivin tietämille muutaman hikiseksi itsensä vatkanneen irokeesipään.
Stam1na puolestaan oli nostettu viime vuoden menestyskeikan pohjalta Päälavalle asti. Lemiläisauringon alla ei juuri ollut mitään uutta, jos ei huomioon oteta yhtä upouutta kappaletta, joka kieltämättä kuulosti oikein mukavalta. Setistä löytyi myös mukavasti hieman vähemmän kuultuja biisejä, kuten Koirapoika ja Paperinukke. Vokaaleissa jäätiin kuitenkin jälleen pahasti levyversioille toiseksi ja keikan alkupuolella koettiin myös ongelmia äänibalanssien kanssa. Hiuspiiskat saivat kyytiä silti aivan yhtä paljon kuin ennenkin, eli paljon, tosin Stam1nan livekunto on tuskin kovin monelle mitenkään uusi juttu.
Vaitonaiseksi jäi 1990-luvulla kaupallista menestystä osakseen saaneen Supergrassin katu-uskottavuuteen pyrkivä rock, jossa oli kovin vähän muistumia yhtyeen alkuperäisistä musiikillisista juurista. Onneksi hetkeä myöhemmin festivaalin ylivoimaisesti sympaattisimman tunnin tarjosi kotikutoisen ihastuttava Anssi 8000 ja Maria Stereo. Vahvalla melodiantajulla siunattu aviopari taikoi mm. lehmänkellojen ja sähköurkujen avulla soundeja, jotka laittoivat liikkumaan ja liikuttumaan. Duon piristävää keikkaa seuratessa syntyi palava halu saada käsiin viimevuotinen Duel-albumi.
Illan metallipainotteisessa ohjelmassa riitti tarkasteltavaa. Pikainen katsaus ruotsalaiseen Raised Fistiin riitti todistamaan poppoon osaavan asiansa. Äärimmäisen hyökkäävää musiikkia säesti meininkiin sopiva lavaesiintyminen, saatanat ja perkeleet osattiin ääntää kiitettävästi, ja yleisö huomiotiin muutenkin erinomaisesti. Asenteellista toimintaa, peukut pystyyn.
Samanlainen pikaisempi katsaus otettiin myöhemmin myös Amorphikseen (Opethin sentään jätin väliin), jonka keikalla päähuomion varasti laulaja Tomi Joutsen. Perslihaksia kutittelevan rastapuuskan pyöritys oli vaikuttavaa katseltavaa ja hatunnoston arvoista oli myös miehen ihailtavan sujuva puhtaiden ja murinoiden yhdistely. Amorphis keräsi Saarilavan eteen yleisön, jossa riitti monen ikäistä, kokoista ja näköistä fania, eikä se ole tämän tyyppisestä melodisesta metalloinnista puhuttaessa mikään ihme. Jos moitittavaa etsitään, lavaliikuntaa orkesterin jäsenet saisivat harrastaa jonkin verran enemmän.
Parhaimman indiediscon järjesti suurta mediahuomiota kuluneen kevään aikana itselleen ominut Le Corps Mince de Francoise. Kahden sisaruksen, Emma ja Mia Kemppaisen sekä Malin Nyqvistin kasaama yhtye on kiertänyt Eurooppaa jo ympäriinsä, vaikka yhtyeen esikoispitkä ilmestynee vasta loppuvuodesta. Sähköisiä rytmejä kirpeästi tarjoillut poppoo osoitti, ettei hype ole ollut täysin tuulesta temmattua.
Yksi tämänvuotisen festivaalin myönteisimmistä yllättäjistä oli myös pitkään urakoinut Zacharius Carls Group, jonka ajaton rock osui oikeaan mielentilaan lauantai-illan kääntyessä yöksi. Varsin energisesti ja kaikkensa antavasti esiintyneen yhtyeen melankoliaan taipuvainen musiikki sai vastakaikua laaja-alaisesti.
Lauantain pääesiintyjä julisti true heavy metalin sanomaa. Vuorossa oli tietysti vanhoja miehiä nahkahousut jalassa suoraan New Yorkista, eli Provinssirockin kiistellyin esiintyjä, Manowar. Mielikuvituksettomat tilusoolot, alkukantaiset biisikaavat ja sanoja “fight“ ja “steel“ kukkivat tekstit eivät ole ihan minun juttuni, mutta ehkä en ole true heavy metal warrior, kun edes tissit-kalja-perkele -kaavaa noudattanut showelementtilinja ei näin metallikeikalla tuntunut hirveän läheiseltä, vaikka festareilla oltiinkin.
En tiedä, kuinka vakavasti manovaarien show olisi ylipäätään pitänyt ottaa, mutta kieltämättä korniuden raja ylitettiin jo kun bändi astui lavalle, ja tämän jälkeen edettiin askel askeleelta yhä kauemmas tyylikkyyden piiristä. Keikan alkupuolella Joey DeMaio otti mikin käteen ja huudatti yleisöä hehkuttamalla Suomen olevan true heavy metal country ja tilanteen todettiin täten vaativan olutta. Niinpä bikinimuija toi lapinkultaa ja Joey veti bissen naamariin neljällä kulauksella, joita jokaista säesti valittu sana: “Perkkele!“, “Saattana!“, “Vittu!“, “Jumallautta!“. Kyllä jenkit osaa.
Myöhemmin keikan aikana lavalle kutsuttiin vähän vähemmän satunnaiselta vaikuttanut satunnainen yleisön jäsen soittamaan kitaraa, bikinimuijat riisuivat yläosat päältään varsin alleviivaavasti, ja niin edelleen. Päähuomio ei todellakaan ollut bändin omassa esiintymisessä puhumattakaan biiseistä. Omasta mielestäni ne eivät kyllä huomion arvoisia asioita olleetkaan. Muthei, “Other bands play, Manowar kills!“.
Manowarin kanssa huomiosta sai taistella ex-Darkness -solisti Justin Hawkinsin tuore retkuryhmä Hot Leg, jonka syvällä 1980-luvun tukkaheavyssä uiva debyyttialbumi on flopannut levylistoilla lähes täydellisesti. Kauas pannukakusta ei yhtyeen kertakäyttöisellä “tyttöjen heavyllä“ ryyditetty keikkakaan jäänyt. Anniskelualueen suojissa oli hyvä irvailla 34-vuotiaan Hawkinsin pakkomielteiselle julkisuuden tavoittelulle.
Ilotulitteiden räjähdellessä Manowarin keikan päätyttyä mieleen palasi pelokas kolumni, joka tuli luettua eräästä musiikkilehdestä saman päivän aamuna. Kivojen rokki-ihmisten mukavuusalueelle nimittäin toden totta tunki lauantaina raskasta musiikkia isolla kädellä. Tämän festarin nimi kun on Provinssirock ja Päälavalla soitti peräkkäin Kotiteollisuus, Stam1na, Opeth ja Manowar, unohtamatta muilla lavoilla esiintyneitä hevijyriä, jotka tässäkin katsauksessa otettiin huomioon. Onko metalli todella näin in? Noh, "Älkää väittäkö, että olette täällä musiikin takia!", totesi Herra Ylppö jo edellisenä iltana.
Jatka vähemmän metalliseen sunnuntaihin. tai palaa takaisin perjantaihin.
Teksti: Jarmo Panula ja Otto Suuronen, kuvat: Panula, Suuronen ja Ilmari Ivaska
