Olavi Uusivirta: Olavi

Ehkä Olavi Uusivirran kohdalla pitäisi vain luovuttaa. Olisi vain reilua Uusivirtaa kohtaan, mikäli hänen artistiuttaan katsoisi jostain muusta kulmasta kuin mikä vakiintui vallitsevaksi asiantilaksi viime vuosikymmenen lopussa ja tämän alussa. Uusivirran vakavan, pohdiskelevan ja kunnianhimoisen pop-musiikin trilogia Minä olen hullu-Preeria-Elvis istuu oikealla on ollutta ja mennyttä. Se vaihe niputettiin pakettiin välitilinpäätöksen virkaa toimittavalla kokoelma-albumilla 2013. Sen jälkeen hän on halunnut viihdyttää.

Ja mikäpä siinä, se Uusivirralle suotakoon - ja senkin hän osaa parhaimmillaan äärimmäisen hienosti. Vuosien varrella esiin kaivautunut Olavin live-esiintyjäpersoona myös tukee tätä puolta miehen musiikissa. Ja jos Olavia tarkemmin tarkastelee, sehän viihdyttää oikeastaan aika pirun hyvin.

Olavi Uusivirran seitsemäs albumi on musiikkia yhtä lailla pirteisiin lauantai-illan pippaloihin kuin sunnuntai-iltapäivän kevätsiivouksen kirittäjäksi. Eikä sellainen synteesi synny sormia napsauttamalla. Varsinkin albumin aloitustrio lentää komeasti: Isossa roolissa albumilla olevan Timo Kämäräisen säveltämä Toton Africa lainaa hienosti mainittua esikuvaansa lainaamatta sitä todellisuudessa lainkaan, Syntymäpäivä edustaa kotimaisen pop-rockin peruskalliota ja Kultaa hiuksissa rullaa höyhenenkevyesti jossakin Leevin ja Baddingin määrittelemättömässä välimaastossa.

Olavi on selkeä parannus edeltäjästään. Jos tasapaksu Ikuiset lapset oli kuin kaamosajan loskaista, ulkopuoliseksi jättävää arkipäivää, Olavi kutsuu mukaan bileisiin. Tätä muutosta alleviivaa hienosti Tanssit vaikkaa et osaa, Uusivirran komea irtiotto aidosti onnistuneiden tanssihittien joukkoon. Samalla edeltäjältään poissaolleet kosketinsoittimet ovat palanneet - ja tuovat kyllä aimo annoksen syvyyttä lähes jokaisen laulun sovituksiin.

Vaikka Uusivirta jättää julkisessa keskustelussa ahkerasti esiin nostamansa yhteiskunnalliset asiat musiikkinsa ulkopuolelle ja on ainakin toistaiseksi hylännyt “jossain Estragon on onneton” -tyyppiset kulttuuriset referenssit teksteissään, hienoja hetkiä löytyy lyriikoista edelleen: sä myit kaikki levyt pois/davetkin/vanhan ja uuden romanssin/ainonkin/mä myin saatanalle sielun/biisit alko mennä liikaa duurissa/niinku duunissa/oisin ollu peilitalossa. Näinkin arkisen tavallisesta pop-levystä voi löytää monia syvyyksiä ja paljon ammennettavaa.