Car Seat Headrest: The Scholars

Matador

Yhdysvaltalainen kitararockyhtye Car Seat Headrest julkaisi vuosina 2010–2020 peräti 13 pitkäsoittoa, mitä voi pitää melkoisena urotekona. Toukokuussa 2020 ilmestynyt Making a Door Less Open julkaistiin juuri sulkeutuneeseen maailmaan ja jo lähtökohtaisesti kimurantti rockalbumi jäi tavallaan leijumaan omaan limboonsa. Pandemian aikana tapahtui kuitenkin kummia ja kun keikkailu viimein sai taas alkaa huomasi bändi kumman asian: heidän yleisönsä oli kasvanut määrissä ja nuorentunut keski-iässä.

Will Toledon perustama yhtye on pysynyt samassa kokoonpanossa jo yhdeksän vuoden ajan, ja ryhmä on nivoutunut matkan varrella tiukaksi ryhmäksi, jolta luonnistuu kimurantimpikin indie rock. Ja mutkia uudella albumilla todella riittää, jos nyt seassa on suorempaakin paahtoa. The Scholars on rockooppera, joka kertoo kuvitteellisesta collegesta, jonka kahdeksaa eri henkilöä saavat äänensä esiin lyriikoissa. Osa on oppilaita, osa opettajia, jokaisen biisin kertoessa aina yhden tietyn henkilön näkymän paikkoihin sekä asioihin.

Laajemmissa teemoissa pohditaan elämää, sen tarkoitusta, suuntaa ja merkitystä – kuten ominta ääntään ja paikkaansa etsivillä nuorilla on tapana. Toisten haaveet ovat kunnianhimoisempia, toiset pohtivat henkisempiä ulottuvuuksia, eikä mitään nyörejä juuri solmita suotta kiinni. Ilmassa on Tommyn majesteetillisuutta, mutta hillitymmin. Ziggy Stardustin traagisuuskin on helppoa löytää, jos nyt Car Seat Headrest pitääkin draaman kaarensa hivenen pienempinä, ihmismäisempinä.

Albumin materiaali on kirjattu suoraan koko bändin nelikon nimiin ja nyt kuullaan myös kolmea eri päävokalistia. Kitaristi Ethan Ivesin leadlaulama Reality soundaa itse asiassa niin paljon päävokalisti Toledolta, etten itsekään aluksi tajunnut kuuntelevani Ivesia. Reality kellottaa lopulta päälle 11 minuuttia, eikä ole edes pitkäsoiton mittavin numero. Se kunnia lankeaa rumpali Andrew Katzin osin laulamalle Planet Desperationille, jonka lähes 19 minuutissa ei ole hetkeäkään turhaa.

Aika on ase ryhmän käsissä. Taiten käytetty instrumentti, jolla asioita ja ajatuksia korostetaan ja kohotetaan. Bändi vie mammuttimaisimpiakin kappaleitaan orgaanisesti eteenpäin. Osat johtavat luontevasti toisiinsa, äänimaisemissa uskalletaan tulla lähelle hiljaisuutta, josta otetaan tukea, jota hyödynnetään ja jonka kautta itse tekstien pointit kiertyvät vieläkin napakammille solmuille. Ei ole ihmistä monimutkaisempaa olentoa, vaikka joskus saatamme etenkin suurissa joukoissa vaikuttaa vain semiviisailta apinoilta.

The Scholars rikkoo monta huomaamatonta seinää, muuria ja rajaa. Se on ensimmäinen albumi, jonka materiaali ei perustu Toledon bändille tuomiin demoihin, joita olisi sitten vain hiottu kuntoon. Tällä erää materiaali on peräisin useammasta kynästä, ja ainesta on sitten yhdessä työstetty kasaan kiireettä. Analogisin laittein äänitetty materiaali on yhä itseään enemmänkin organisaattorina pitävän Toledon tuottama, mutta soundissa on tapahtunut siirtymää ja kehitystä. Eikä liike näytä suuntaavan ainakaan kohti kaupallisempaa maailmaa, vaikka levyllä lyhyempiäkin ja ’helpompiakin’ hetkiä toki on.

Vain aika näyttää, kuinka suureksi ja merkittäväksi The Scholars lopulta bändin historiassa kasvaa. Albumin sinkut ovat kuin miniuniversumi ja siten kenties vaivattomin tapa aloittaa tutustuminen, jos yhtye osuu ensi kertaa kohdalle. Gethsemanen menevä ja energinen särökitararock jalostuu sarallaan, eikä The Catastrophe (Good Luck with That, Man) tarvitse kertaa enempää tarttuakseen tiukasti korvasta. Avauksena kuultava kakkossinkku CCF (I'm Gonna Stay With You) näyttää puolestaan ryhmän kyvyn kääntää kokeellista soundia suuntaan ja toiseen, melodisuudesta ja yllätyksellisyydestä tinkimättä.

Vuonna 2025 rock voi edelleen yllättää, kehittyä ja kasvaa, joten jo siinä on albumille ansiota.