Noora Kataja Trio: Tuuliviiri

Omakustanne

Noora Kataja Trion esikoisalbumi pääsi jo ihan ajatuksen tasolla yllättämään. Onko tämä todella folkahtavaa poppia luovan kolmikon esikoispitkäsoitto? Kyllä, historiasta löytyy EP-levy ja kunnioitettavan kokoinen pino sinkkuja, mutta albumia bändiltä ei ole ilmestynyt todellakaan ennen tätä. Eli olihan se jo korkea aikakin.

Debyyttialbumit ovat usein enemmän tai vähemmän koosteita kaikesta siitä, mitä aiemmin on ehditty jo tehdä. Näin on tilanne myös nyt ja ryhmä on piirtänyt viivan kesään 2023, jota varhaisempaa julkaistua materiaalia ei levyllä kuulla. Suvimielisen Kesäminän lämpimän muhkea soundi on kiistatta täydessä terässä myös nyt, eikä samaiseen kesään ehtineen Paahtaa heinäkuu -numeron tehoissa ole myöskään valittamista. Noissa kohdin trion musiikki oli jo löytänyt ne uomat, joissa albumin kymmenen raitaa virtaavat elinvoimaisina.

Vokalisti/multi-instrumentalisti Noora Kataja osaa valita koskettimista toimivia soundeja eri hetkiin ja sellokin löytää banjolelen tavoin aikansa sekä paikkansa. Tuula Virkkalan bassosta ammennetaan eri tilanteisiin sekä tarpeisiin sulavaa svengiä ja rouheampaa groovea, eikä Timo Roiko-Jokela joudu pulaan kannujensa takana. MalletKat-soolot tuovat myös väriä ja eksoottisuutta äänikenttiin, joissa on haisteltavissa jopa jazzin tuoksuja ja americanan viitteitä.

Ison maailman kaiuista ei ole haittaa, mutta lähempänä sydäntä ovat kuitenkin folkpop ja kotoinen uudempi iskelmä, mutta tärkeintä on näiden eri linjojen yhdistely mm. suomisoulin ja progepopin kanssa. Pekka lupaa poutaa kääntyilee veikeästi lempeissä puuskissaan ja Niin Pop leikittelee otsikkonsa partikkeleiden kanssa – virhe suupielessä, tietenkin.

Sinkkuja on ilmestynyt iso pino, kuten todettua, mutta löytyy ns. uusistakin raidoista voimaa. Pelin svengi on vahva ja rytmikkään soundiherkun syvyys on huippuluokkaa. Runottaa seikkailee pitkälti samoissa groovetiheiköissä ja jos nyt lastenlaulumainen muoto saattaa joillekin hieman törkkiä, niin ankkurilla on paikkansa joukossa. Tuuliviirin paikka ei välttämättä takaa parhainta näkyvyyttä, mutta Peli on suoranainen takarivin musta hevonen, jolla NKT:n soundilliset vahvuudet ja oivaltava kyky sovittaa puhkeavat odottamattomaan kukkaan.

Entä sitten ne jotka jäivät ulos? Debyyttisinkku Kautokeinonoon on edelleen upea kappale, joka olisi ansainnut itselleen paikan albumitaivaasta. Samat sanat voi todeta myös Avaruuksiiin EP:n nimibiisistä, tai poprokimpaa soundia esitelleestä Appelsiinista, mutta näin tässä nyt kävi. Esikoinen on valmis ja yhtye voi tämän jälkeen tehdä osapuilleen mitä vain.