Kristiina: Muistatko kuka on Kristiina?

Humu Records / Hillotehdas

Muistatko kuka on Kristiina? Kyllä minä ainakin muistan, sillä Kristiinan parin vuoden takainen Palavan rakkauden aika on mielestäni edelleen viiden tähän kitarapoprock-albumi. Kristiinan debyyttialbumilla artistin tukena toimi lähinnä kitaristi Joni Ekman. Tässä välissä kaksikon ympärille on kuitenkin kasvanut bändi, joten toista pitkäsoittoa mainostetaan enemmän bändilevynä. Sävellykset ja sanoitukset on yhä merkitty kaikki Kristiina Tuhkaselle, mutta materiaalin sovittamisessa on ollut mukana koko ryhmä.

Vokaalit ja synat hoitava Kristiina vie myös tarkoin valituilla sanoillaan yhä pääosan huomiosta, mutta bändin soitto kieltämättä rullaa mallikkaasti. Kitaristi Joni Ekman nyt on jo suoranainen rock’n’roll -kone, jonka mukanaolo nostaa väistämättä loppusummaa. Propsit ansaitsee myös toinen kitaristi Joel Hyttinen, sekä basisti Hilla Kotamäki ja rumpali Essi Nieminen. Kaikille on merkitty myös krediitit taustalauluista, minkä lisäksi tuotannossa mukana on häärinyt myös Jukka Nousiainen. Ennusmerkit ovat siis kohdillaan, vaan miten on kahdeksan raidan laita?

Tulen tämänkin levyn jälkeen muistamaan kirkkaasti kuka Kristiina on. Tälläkin erää hän on usein rakkauden julmassa maailmanpyörässä omat nousunsa ja laskunsa kokenut tarkkailija, joka palaa teksteissään monesti menneisiin päiviin, jo aikaa sitten kylmenneisiin rakkaustarinoihin ja toteutumattomiin päiväunelmiin. Rokimmin puristava ja A-puolen sulkeva Faija on ainoa viiden minuutin rajapyykille pinnistelevä numero, mutta tuossakaan hetkessä ei ole tarpeetonta venyttelyä, sillä viimeisen kahden minuutin yllättävä rakentelu päinvastoin vain nostaa kipaleen painoarvoa.

Vuoden 2025 hengessä sinkut kuullaan kuitenkin ensin, jotta satunnainen kuulija tarttuisi kiinni digivirtojen pyörteissä. Ainoana numerona kolmen minuutin haamurajan alittava Kala vedessä on täydellinen startti. Napakasti etenevä kitarapoprokkis pääsee kertsiinsä jo reilusti alle minuutissa, tekstin ensimmäiset rivit osuvat välittömästi maalitauluun – tai oikeammin taulujen keskustoihin. Kristiina osaa pyörittää sanoja näppärästi, parhaimmillaan juicemaisesti, ilman negatiivisen nokkeluuden poltetta.

Toisena soi keväinen ykkössinkku O tempora, o mores, joka on hellyttävän kaunis ja pienillä lattarireunuksilla silattu kuva menneisyydestä. Nuoren rakkauden ja sokean ihastumisen voimia on hankala yrittää kuvata, mutta Kristiina onnistuu luonnostelemaan jälleen muutamilla sanaryppäillä niin kovin, kovin paljon herkistä hetkistä. Sinkkujen korkean riman pystyy saavuttamaan karaokehelvetistä/taivaasta syntynyt Sha-la-la ja kenties myös Murmeli, jossa mielikuvitus lähtee jälleen laukkamaan ajatuksennopeudella.

Kristiina yllätti debyytillään ja toisella pitkäsoitolla tarina jatkuu nousujohteisesti, vaikka aivan Hain veroista saalistajaa ei uudesta biisinipusta löytynyt.