Instant Social Life: Niipperintie

Omakustanne

Kotimainen biisintekijä-tutkapari Instant Social Life tuli viimeksi vastaan vajaa neljä vuotta sitten, kun Outolintu-sinkku julkaistiin. Kaksikon sielultaan lämmin suomenkielinen kitarapoprock oli jo tuolloin melodista, keveää ja selvästi nostalgista. Outolintu-sinkun aikoihin lupailtiin myös, että sinkkuputki tulisi johtamaan aikanaan Niipperintie-nimiseen pitkäsoittoon, mutta onhan noita lupailuja ja puheita kuultu ennenkin niin kovin monelta. Vaan tässä se nyt on: pitkän ja komean sinkkuputken summaava debyyttipitkäsoitto, jota on työstetty kuuleman mukaan noin viiden vuoden ajan.

Duo on julkaissut biisejä tasaiseen tahtiin joka vuosi ja näin keko on kertynyt hiljalleen komeaksi. Albumin kaikki raidat on siis julkaistu sinkkuina ja siten kyseessä on kirjaimellisesti kokoelma tähän asti koetusta. En lähtökohtaisesti ihastu tämän tyylisiin julkaisuihin, sillä niiden henki tahtoo usein olla kovin sekava ja maku lähempänä sillisalaattia.

Instant Social Lifen tapauksessa aika lienee enemmänkin luotettavan liittolaisen kaltainen, kuin kaiken väistämättä syövä vihollinen. Biisit ovat syntyneet tavallaan yhdessä ja samassa jatkumossa, jossa raidat teksteineen myös osin reagoivat toisiinsa ja vastaavat toinen toisilleen. Aivan kuin kyseessä olisi yhden ja saman tarinan eri luvut, mikä on yleensä merkki nimenomaan suuremmasta kokonaisuudesta. Niipperintie ei ole ainoastaan tie Espoossa, vaan se on tarina matkasta sieltä kohti maailmaa, elämää ja erilaisia kohtaloita. Mennyt näyttäytyy usein nostalgisen viehättävänä, jos nyt omat toilailut, typeryydet ja virheetkin myös huomataan sekä muistetaan.

Suomenkieliset kitarapopit ottavat satunnaisesti tukea kitararockin kovemmasta soundista, mutta monella tapaa tämä on uusvanhaa suomirokkia. Viittauksia kuullaan alan suuriin ja mahtaviin, toisinaan jopa osoitellen ja alleviivaten, mutta esimerkiksi sinkuista vanhin, eli 90-luvulle asti juurensa ulottava Viattomasti on mielestäni puhtaasti sydämestä kummunnut hetki.

Maailmassa saattaa olla ainoastaan seitsemän erilaista tarinaa, joista nämäkin ovat versioita. Versioilla on silti arvonsa, kun niistä jokaiseen on ladattu sydäntä, tunnetta, aitoutta. Malja nuoruudelle on sininen tuokio jo aikaa sammuneen rakkaustarinan huhuillessa taustalta. Ei ole enää mitään ’mitä jos’ -viritelmiä, koska elämä niine kaikkineen on hyväksytty ja menty eteenpäin. Näytelmä elämästä pohtii elon todellisuutta, ilman pienintäkään viisastelun tai uhriutumisen taakkaa. Ankkuriraita Niipperintie summaa kaiken oman aikansa anssinummelakelana, joka osaa kuitenkin pelata menneen ja nykyisen kanssa pienin siirroin. Joskus tarvitaan vain sivusta kuiskattu ”ei oo, ei oo” ja tarina kääntyy taas uuteen asentoon.

Niipperintie on albumina huiman paljon. Ylidramaattisuuden synnistä pyhimyskehän itselleen kirkastava Kadotettujen sielujen kantakapakka ei välttämättä ole parhain tapa startata pitkäsoittoa, mutta pienet Tom Waits -vibat sallittakoon. Rullaava kitarapoprokkis Hengitä ja selvemmin Eppuja lainaava Äijä ei tajuu saattavat olla helpompia aloituspaloja, joiden porteista kelpaa astua sisään todellisuuteen nimeltä Niipperintie.