Pienet

Sinkut III - Joulukuu 2021

17.12.2021

Blue Impulse: Then There’s Always You
Kuohu Records

Blue Impulse on laulaja/lauluntekijä ja tuottaja Kata Samulan triphopia ja science fiction -elokuvien tunnelmaa huokuva musiikillinen projekti. Mikäli äskeiset sanat saavat pohtimaan musiikin rajoja, niin anna mielesi karata vielä kauemmas. Then There’s Always You -sinkku on vasta toinen Blue Impulse -nimen alla julkaistu kappale, mutta Samula on äänittämisen ammattilainen, minkä lisäksi häneltä löytyy bändihistoriaa.

Äänet ovat tärkeitä ja tällä erää ne ovat järjestäytyneet muotoon, jossa Bristolin triphopin öinen fiilis, modernin Kate Bushin teoksista tuttu kerroksellinen eteerisyys ja Radioheadille ominainen rajojen haastaminen luovat yhdessä uutta. Neljä minuuttia kuluukin armottoman nopeasti, kun kappaleen äärettömiltä vaikuttavia sisäavaruuksia yrittää kartoittaa. Ja kun biisi loppuu, on vain pakko laittaa se uudelleen soimaan ja nauttia vokaalien kaartelusta, biittien syvyydestä ja niistä syntyvästä svengistä. Nämä musiikkibileet eivät mene minnekään ja ovat samaan aikaan kaikkialla, uhmaten tunnettuja luonnonlakeja.

Mika Roth

Children of the Frost: Castaway

Tyyliin sopivasti nimetty Children of the Frost on sinfonista metallia naislaululla esittävä kotimainen orkesteri, joka on aiemmin julkaissut demon ja sinkun. Aiempia tuotoksia kuulematta voin todeta, että soundit ovat edelleen melko demomaiset, mutta pakkasen ja kuuran lapset ovatkin ottamassa vasta ensiaskeleitaan yhtyeenä. Silti rohkeampi satsaus tekniikan ja soundien puolelle olisi suotavaa, sillä muut osaset alkavat jo olla kohdillaan.

Sinfoninen metalli rakentuu pitkälti melodisen naislaulun ja koskettimien luomaan tarttuvuuteen, sekä runsaiden kitaroiden ja hakkaavamman rytmipuolen rosoisempaan mätkeeseen. Eli samaan aikaan uskalletaan soittaa kauniisti ja rouhia ronskimmin. Tekstissä kertoja on pahemman kerran menettänyt otteensa elämään ja kaiketi samalla todellisuuteenkin. Kuskin paikalle ovat nousseet kaikki ne asiat, jotka sumentavat ja vaimentavat ahdistuksen kuristusotetta, mutta eihän pakeneminen mitään ratkaise pitkässä juoksussa. Kaunista naislaulua vahvistetaan death-murinalla, joka on ratkaisuna tietysti puolittain klishe, mutta tässä yhteydessä valittu reitti kyllä toimii.

Mika Roth

Dimma: Minnet

Folkahtavaa ja progehtavaa poprockia hyvinkin monipuolisin kulmin soittava Dimma tuli pariin kertaan vastaan kesällä 2019, kun arvioin bändin sinkkuja. Etenkin Let Love Overflow jätti itsestään vahvan leiman. Uusi sinkku on julkaistu ensin ruotsinkielisenä ja nyt on tarjolla myös englanninkielinen versio. Päädyin arvioimaan angloamerikkalaisen näkemyksen, kun sellainen on varta vasten erikseen tehty.

Progehtava ja folkahtava rock on tälläkin erää jutun juoni, kun perinteisiksi miellettyjä bändisoittimia täydentävät viulu ja mandoliini. Folkin tyyliin sopii myös sanoitus, joka ymmärtääkseni käsittelee menneiden sukupolvien saavutuksia ja kaikkea sitä työtä, joka on johtanut meidät, ja samalla koko yhteiskuntamme, nykyiseen pisteeseen. Rankemmin rokatessa meno kuulostaa onnistuneelta Jethro Tullin ja modernin rockbändin yhdistelmältä, joka ei ole aivan helppoa saavuttaa. Vahvuutta syntyy myös useamman vokalistin yhteistyössä, sekä eri soitinten saamista valokeiloista. Mittaa sinkulle kertyy huimasti, mutta lähemmäs kuuden minuutin kestoinen matka sujuu kuitenkin jouhevasti, peräti turhankin vikkelään.

Mika Roth

Eramaa: One Hell

Eramaa on mielenkiintoinen ja haastava tapaus, joka sai Desibeli.netin arvioijan pohtimaan asioita useammastakin kulmasta ja pidempään. Värttinämäistä suomifolktykitystä ampuva kuusihenkinen bändi ei näet varsinaisesti jarruttele, eikä pelkää pistää metallia tarvittaessa folkin kylkeen ja kansanperintöä kierrätykseen. One Hell on osin englanninkielinen ja pohjoiselta kuulostava, se on yhtä kuin rock, folk, pop ja metalli, mutta ainesosien sekoitussuhde haastaa kuulijan ja reitit saattavat yllättää satunnaisen kuulijan iloisesti.

Tekstin puolella meno on niin korkealentoista – ihan kirjaimellisestikin – että mielelle kannattaa antaa lepoa. Kertoja Satakieli haluaisi päästä helvetin liekkeihin Mustarastas-puolisonsa luokse, mutta kuten Orfeus munasi juttunsa Eurydiken noudossa, myöskään nyt kiitos ei seiso – tai laula – lopussa. Synkkää on musiikkia, surullinen on teksti ja aivan jumalattoman komealta kuulostaa musiikki, jossa on brutaalia voimaa, kiehtovaa syvyyttä ja elokuvalliseksikin tulkittavaa leveyttä. Esikoisalbumi Pohjan Nainen ilmestyy muuten tammikuun lopulla, ja luvassa taitaa olla tuhti annos ’jotain muuta’.

Mika Roth

Ilja Karsikas: Odotan et sä meet

Helsinkiläinen Ilja Karsikas tunnetaan etenkin kauniista ja keskustelua herättävistä lastenkuvakirjoistaan, mutta miehellä on myös musiikillista historiaa. Debyyttisooloalbumi ilmestyi itse asiassa jo vuonna 2010, ja jossain vaiheessa vuoden 2023 kohdilla on viimein luvassa seuraava pitkäsoitto. Saatesanoissa puhutaan folkin ja makuuhuonepopin yhdistelystä, mikä kieltämättä kuvaa osuvasti ainakin Odotan et sä meet -sinkun äänimaisemia.

Hitaasti, verkkaisesti ja joka askeleestaan nauttien kappale kellottaa neljä minuuttia, mutta tuntuu positiivisella tavalla huomattavasti pidemmältä ja kestävämmältä. Kappaleen tunnelma on hauras, kenties jopa hieman gospelmaisella tavalla harras, vaikka vauhti pidetäänkin hi-taa-na. Mitä tässä odotetaan, miksi tässä mennään ja mihin? Nuo kysymykset ovat lopulta toisarvoisia, sillä Karsikas osaa vangita yhden pienen hetken ja kasvattaa sen pop-kappaleen kokoiseksi. Hän on luontainen tarinankertoja, jolle nuotit ovat yhtä luotettavia apureita kuin sanat, ja tällä erää kaksi leiriä tekevät jopa yhteistyötä. Lisäpinnat harmoonin lämpimistä äänistä ja riittävän vaimeaksi koverretusta äänimaisemasta. Musiikkia hiljaisuuden rajoilta.

Mika Roth

Instant Social Life: Outolintu

Instant Social Life on pitkän matkan kulkenut yhtye, joka on tätä nykyä kahden hengen muodostama laulaja/lauluntekijä-tutkapari. Juuri hiljattain, eli vuonna 2003 Desibeli.netin sivuilla keikkansa tiimoilta vieraillut Instant Social Life aloittaa uudella sinkullaan Niipperintie-sarjaksi nimetyn sinkkuketjun, jonka pitäisi kuuleman mukaan tuottaa ainakin levyllisen verran uutta ISL-musiikkia. Kyseiset suunnitelmat kattavat pari seuraavaa vuotta, joten palasista rakentunee lopulta jotain suurempaakin, mahdollisesti ihan pitkäsoittokin.

Outolintu on suomenkielinen pop-kappale, jossa on runsaasti country- ja kantri-vaikutteita. Käytän tuossa suomen- ja englanninkielistä kuvausta rinnakkain, koska biisissä amerikkalainen ja härmäläinen sekoittuvat melko tasaisesti keskenään, eikä suurempia klimppejä nouse pintaan. Kertojan katse on kääntynyt samaan aikaan eteen- ja taaksepäin. Menneisyyttä ajetaan pakoon yöhön, mutta kuunvalossa horisontti vaikuttaa ennemminkin lupaavalta kuin uhkaavalta – kyllä tästä selvitään. Kappale on tähän aikaan yllättävänkin osuva ja kaihoa on osattu annostella kevein rantein, jolloin linnut siivet eivät paina liitoa alas.

Mika Roth

Kaisa Leskinen: Muistoa kunnioittaen
Texicalli Records

Kaisa Leskinen on helsinkiläinen laulaja, joka on saavuttanut menestystä mm. television puolella laulukisoissa. Muistoa kunnioittaen -kappale pistää hiljaiseksi, etenkin tähän aikaan vuodesta, sillä nyt kävellään toisen haudalle. Eikä kyse ole mistään dramaattisesta rakkauden päättymisestä, vaan ennemminkin kuulisin aikuisten ihmisten matkasta halki hautausmaan. Jo poistuneet sukulaiset ja ystävät käydään yksi kerrallaan läpi, pienin elein ja sanoin.

Muistoa kunnioittaen -sinkku on kiistatta kaunis, ja äärimmäisen rauhallisesti soitettu muoto antaa surumieliselle kappaleelle arvokkuutta sekä omanlaistaan hohtoa. Piano puhuu niukoin nuotein hiljaa ja Antero Prihan vähäeleinen trumpetti soi kuin kaiku menneistä ajoista. Keitä olivat nämä ihmiset, keitä me olemme? Vaikea tässä on oikein muuta sanoa kuin, että kaunis ja täysin omanlaisensa kappale, josta voi löytää lohtuakin vuoden synkimpänä aikana.

Mika Roth

Kultaranta: Korjaussarjahommia

Kultaranta on maamme presidentin kesäpaikka Naantalissa, mutta nyt ei ole kyse siitä. Modernilla tavalla retroa iskelmärautalankapoppia luova kotimainen yhtye sivakoi näet aivan eri paikoissa ja ajoissa, eikä Korjaussarjahommia-sinkku lähde keksimään halkopinoa, kossupulloa ja koivunrunkoa sen kummemmin uudelleen. Olo on siis karmea kuin Aavikon Armilla, vaan mitä löytyy kitaraiskelmäpinnoitteen alta?

Kuten kotoisessa iskelmässä kuuluukin, on kertoja jonkin asteinen luuseri ja siipi maassa. Minuutin kohdilla päästään kertosäkeen kimppuun ja päämelodia sitookin kaihonsa rautaisin langoin kuulijaan. Vokaaleissa ryöstöviljellään Topi Sorsakosken ja Baddingin tekemisiä, tosin tässä kohdin on hyvä muistaa, että em. heput kierrättivät itse aikaisemmin tehtyjä juttuja vähintäänkin yhtä härskisti. Muoto on mikä on, mutta nostan esiin kuitenkin senkin faktan, että Korjaussarjahommia on biisinä ihan mahdottoman tarttuva. Soundi on tuhti, lopun munaravi kohti maalia on upea ja oliko siellä modulaatiokin kalkkiviivoilla?

Mika Roth

LILLI: Limits of Life

Porissa vajaa kolme vuotta sitten perustettu LILLI soittaa omien sanojensa mukaan kansainvälistä rock- ja metallimusiikkia. Eli esityskieli on englanti ja musiikin muodot seurailevat enemmänkin angloamerikkalaisen perinnön jäljillä, mutta omaksuvat tähän kaikkeen sopivan ’pohjoisen’ lähestymiskulman. Bändi julkaisi itse asiassa Awful Hits for Women -debyyttialbuminsa viime vuonna, mutta se – kuten niin moni muukin levy – jäi toisten asioiden varjoon.

Eteenpäin eläväisen mieli ja uusi sinkku pyrkii nostamaan panoksia kaikilla merkittävillä osa-alueilla. Tyylillisesti uusi kipale sijoittuu lähelle hard rockin ja power metalin vauhdikkaita rajamaita. Melodisuus on tärkeää, naisvokalisti johtaa joukkoa puhtaan kirkkaalla äänellään ja koskettimet saavat kirmata kitaroiden kanssa kilpaa. Materiaalia onkin paljon, mutta sovitus ja miksaus ovat onnistuneet, koska minkäänlaista ääniähkyä kuulijan ei tarvitse kärsiä. Selkeät elementit, jouhevasti eteenpäin juokseva biisi ja selvääkin selvemmät osuudet, jotka pilkkovat vauhdikkaan raidan nautittavaksi annokseksi rockmetallia. Loistavaa päämelodiaa olisi kannattanut hyödyntää vieläkin rohkeammin, mutta hyvä tämä on jo näinkin.

Mika Roth

Loretta Problem: This Is My Way

Loretta Problem soitti iloista irkkupunkkiaan jo silloin, kun hilpeä kelttipunketirallailu ei ollut vielä mitenkään muodikasta ja tuttua tuhansista muista yhteyksistä. Muistan nähneeni orkesterin joskus pariinkin kertaan, mutta niistä päivistä on jo reippaammin aikaa. Vaan mihinkäs sitä taidot katoaisivat, joten tämä(kin) orkesteri pistää jälleen tiukempaa vaihdetta silmään ja ikähän on vain numero.

Kuinka ollakaan This Is My Way julistaa tekstissään vapautta ja kykyä heittäytyä tähän päivään, tähän hetkeen ja fiilikseen. Maya Liittokivi on nainen upean kantavalla äänellä, jota jo alitajuisesti mukailee ja tottelee, Hantta Viinamäki tietää kuinka rockin murikat saadaan rullaamaan kitaran voimin ja kyllä: mukana ovat myös säkkipillit ja viulut, kuinkas muutenkaan. Muoto on siis hallussa, tyylin perintöä ymmärretään kunnioittaa, ja kun itse pääasia, eli sävellys toteutuksineen on kunnossa, niin helppo tässä on julistaa ”peace, love & middlefingers”!

Mika Roth

Marraskuun Lapset: Laatupoikkeama

Marraskuun Lapset on Vaasa-Iisalmi akselilta ponnistava metalliduo, joka tässä vaiheessa muistuttaa vielä enemmänkin studioprojektia kuin mitään varsinaista yhtyettä. Toisaalta: kenellepäs niitä keikkoja edes esittäisi tässä maailmassa? Marraskuu tuli ja meni, mutta nämä lapsukaiset esittävät rujoa ja brutaalia metallia, jossa pupujussit eivät loiki aurinkoisilla niityillä ja progeosuudet eivät hurmaa.

Laatupoikkeama on brutaalia mutta melodista mättöä, jossa metallin muodot liikkuvat deathin kolkommilla tienoilla – noin yleisesti. Janne Partanen mörisee todella alhaalta ja kun vieraileva Hanna Ingo laulaa melodisesti, niin syntynyt kontrasti on huima. Tekstit käsittelevät rakkauden problematiikkaa kovin suomalaisesta kulmasta, kertojista toinen pitää itseään arvottomana rakastettavaksi ja toinen kaipaisi ensimmäisen lähelle. Tunteet risteävät, mutta negatiivisuus torppaa kaiken arvokkaan – vai torppaako? Loppupäätelmä jätetään kuulijalle, samoin kuin kannen kuvan tulkinta.

Mika Roth

Miki: Laulu kuolemalle
Heimo Records

Miki on kirjoittanut räppejä jo 13-vuotiaasta asti, mutta niin vain uusin sinkku on popahtavaa punkkia ja punkahtavaa poppia. Muutos on melkoinen, sillä Laulu kuolemalle -sinkku on ensimmäinen julkaisu, jolla Miki uskaltaa oikeasti laulaa ja antaa palaa pellit auki. Näin sinkun synkäksikin laskettava hautajais-teema kääntyy tavallaan positiiviseksi. Kertoja on syntynyt muusikkona uudelleen, mutta jotta jotain uutta voi syntyä, pitää tietysti jotain vanhaa kuolla pois.

Kahden ja puolen minuutin mittainen Laulu kuolemalle lähtee hiljalleen liikkeelle, mutta jo alle minuutin kohdilla isosti soiva kertsi kajahtaa maisemaan. Vokaalit tippuvat voimalla, rock-kitara jauhaa ja pohjat paukkuvat asiaankuuluvasti. Muuntunut muoto ei kuitenkaan ole katkaissut lyriikkakynästä terää, vaan ennemminkin muodoista ja riimeistä vapautunut sanoitus murtaa avoimeksi täysin uusia kenttiä edestään. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka Mikin ensimmäinen sooloalbumi tulee rakentumaan, kun se ilmestyy jossain vaiheessa kevättä 2022. Nyt kaikki on ainakin mahdollista, kun Miki voi tehdä mitä tahansa.

Mika Roth

Oiva Vedätys: Linnunlaulu
Överdog

Kirkkonummelta kotoisin oleva ja sittemmin helsinkiläistynyt Oiva Vedätys on räppäri parinkymmenen vuoden historialla. Silti Linnunlaulu on herran soolodebyyttisinkku, eli kaiken koetun, tehdyn ja nähdyn jälkeen ollaan jälleen jonkin uuden alussa. Nyt ei ole bändiä ympärillä, eikä isoja nimifiittaajia niskassa vaan Oiva Vedätys vetäisee kaiken omilla urillaan.

Linnunlaulu siis soi, mutta värikkäitä tipusia on turha etsiä lähipuista. Sinkku esittelee samalla tulevan pitkäsoiton kertojahahmon sielunmaisemaa, jossa melankolisuus ja taipumus synkkyyteen tuntuu olevan alati läsnä. Tuskaa on patoutunut, mutta ei löydy kanavaa, josta se voisi purkautua mitenkään rakentavasti tai positiivisesti. Ja jos painekattila porisee jatkuvasti tiukka kansi päällä, niin joskushan se sitten päästää höyrynsä ulos – eikä se ole siinä vaiheessa enää välttämättä kaunista katseltavaa. Ysärisoundia, tiukkaa sanailua, fatalistista fiilistä ja pää painuu vain alemmas. Ei ole helppoa, ei kuulla enää linnunlaulua.

Mika Roth

Olli PA: Paperimies
Heimo Records

Olli PA on aiemmin vaikuttanut oulurapin ytimessä, mutta nyt sooloilemaan ryhtynyt mies on vaihtanut hissukseen rytmitetyn sanataiteen maalailevampaan laulaja/lauluntekijä -tyyliin. Siirtymä on tapahtunut pidemmällä aikavälillä, mutta Paperimies-sinkku on ensimmäisiä kappaleita, joilla tuo ero on yllättäen suorastaan järisyttävä. Kaksi musiikillista eri maailmaa eivät sulje toisiaan pois, mutta juuri nyt Olli PA haluaa satsata enemmän tähän soundiin, jota on luvassa kuuleman mukaan myöhemmin enemmänkin.

Entä mikä sitten on tuo paperimies? Onko hän kenties työttömäksi päätynyt entinen mestari, vai ainoastaan paperista tehty tiikeri, kuten englanninkielessä sanonta tunnetaan. Niin tai näin, aikakausi on selvästi päättynyt ja uusi alkamassa, eikä paperimies ole enää uuden uutukainen, vaan ennemminkin kauhtunut ja keltainen. Kaipuu soi taustan vaimeassa torvessa, akustisen kitaran hitaassa punomisessa sekä Olli PA:n hiljaa lausumissa sanoissa, joissa jokainen sana ja soundi on paikallaan. Saatesanoissa puhutaan ilon ja surun kilpajuoksusta, mikä on kielikuvana osapuilleen täydellisesti tähän biisiin sopiva. Kaunista kaihoa.

Mika Roth

PineHill Brothers: Tides
Emsalömusic

PineHill Brothers toteaa saatesanoissa soittavansa ”iskä-rockia”. Tässä tapauksessa mäntyisen mäen isät ja sedät suosivat englanninkielistä, melodista ja perinteisempää rockia, eli rockin kultainen kausi sijoittunee sinne 70-luvun Amerikan tienoille. Soundissa onkin runsaasti uudemman bluesrockin ja southern rockin vaikutteita, mutta klassisen rockin muoto ei ole kuitenkaan yksi yhteen minkään tietyn suunnan, aikakauden tai bändin tekemisten kanssa.

Paras terä on genren oppien mukaisesti kertosäkeessä, johon kuljetaan nostattavan osuuden päätteeksi ja ennen minuutin täyttymistä Tides onkin lyönyt jo kaikki valttinsa peliin. Eivätkä nämä ole mitään pikkupatoja, vaan punaista ja isoakin taitaa olla pinnassa. Vokalistin lämmin ääni ei vedä ylitse, vaan ennemminkin biisi tulkitaan vähäeleisesti jopa niissä kohdin, joissa perinteiset rokkikukot kiekuisivat jo käsi syvällä taskussa. Samoin bändi soittaa tiukasti muodossa ja tuo tietty takanoja epäilyttikin hieman aluksi, mutta sopivan erilaisen väliosan kautta palaset loksahtavat paikoilleen. Ja mikä tärkeintä: toisella kuuntelulla biisi kuulostaa paremmalta, kolmannella kierroksella vielä tarttuvammalta jne.

Mika Roth

Sum of Seven: Voices

Sum of Seven on turkulainen progehtavaa rockmetallia esittävä orkesteri, jonka juuret juontuvat kymmenen vuoden taakse. Aiemmin Sonus Corona -nimellä tunnettu bändi oli pariin otteeseen esillä Desibeli.netin sivuilla loppuvuodesta 2019, mutta sittemmin on tapahtunut paljon kaikenlaista. Nyt uuden ja monin tavoin sopivamman nimen itselleen valinnut ryhmä jatkaa siitä mihin Time Is Not On Your Side -pitkäsoitto heidät kantoi melko tarkkaan kaksi vuotta sitten.

Paljon on siis muuttunut ja turkulaisten progemetallirock-keitos on maustunut kahden vuoden ajan, mutta edelleen koen haastavaksi olla mainitsematta Dream Theaterin nimeä musiikin yhteydessä. Tällä erää biisi on kiistatta ronskimman puoleinen rankimmissa kohdissaan ja harmoniset elementit saavat hallita omia alueitaan vapaammin. Eli toisin sanoen laidasta toiseen ja ylhäältä alas on poikkeuksellisen pitkä matka. Jopa barokkimaisen runsaaksi laskettava rakentelu tekee biisistä mittavan, mutta neljässä ja puolessa minuutissa ei ole turhaa, eikä mitään olennaista voi poiskaan leikata. Summa on siis kohdillaan.

Mika Roth

Torrances: Panic
Ya Ya Record & Gigs

Torrances on tamperelainen englanninkielistä ja kitaravetoista vaihtoehtorokkia soittava yhtye, jolla on ikää mittarissa reilun vuosikymmenen verran. Bändin musiikki on puolestaan tyyliltään vieläkin vanhempaa, sillä ainakin Panic-raidan perusteella tamperelaisten musiikillinen shangri-la löytyy jostain 90-luvun pörisevän kitarapoprockin ja ns. alternativen suunnalta. Fuzzin surinaa, melodioita ja flanellisiksikin kutsutut sävellykset kertovat kaikki samaa tarinaa.

Eikä siinä tarinassa ole mitään vikaa, kunhan Panicin kaltaisia poprock-herkkuja syntyy vastaisuudessa enemmänkin. Pari vuotta sitten Plastic Animals -debyyttipitkäsoittonsa julkaissut yhtye on valmistautumassa seuraavan albumin julkaisuun ja vaikka triosta menehtyi yllättäen yksi jäsen, ovat asiat menossa eteenpäin uuden soittajan täydennettyä Torrancesin jälleen kolmikoksi. Sinkkuraita soi lähemmäs neljä ja puoli minuuttia, tosin gaso käy tankissa vähiin viimeisen minuutin aikana, kun kaikki ainekset on jo nautittu, eikä kipale enää etene. Albumiympäristössä tilanne saattaa tosin olla täysin toisenlainen.

Mika Roth

Tre-Funk III: Kuukävely
Svart Records

Tre-Funk III on superbändiksi laskettava kokoonpano, jonka muodostavat monista yhteyksistä tutut Haamu, Hannibal sekä 6mäki. Tämä todellinen supertripla on julkaisemassa syksyllä 2022 toista pitkäsoittoaan, ja nyt olisi tarjolla herkkua tuolta vielä nimeämättömältä kakkoskiekolta. Kuten aiemminkin tamperelaiset soundivelhot ja tuottajat antavat tyylien sulautua ja soundien hioutua. Joten miltä mahtaa kuulostaa kuun pinnalla? Kuunnellaanpa ja tehdään muistiinpanoja.

Kuukävely kohoaa taivaalle muhkealla funk-kantoraketilla, joka antaa herrojen sanataiteilulle letkeän taustan. Itse asiassa soundillinen raukeus on jo sitä luokkaa, että avaruusraketin pehmeät penkit saattavat saatella ääninautit höyhensaarille saakka, ellet pidä varaasi. Eikä matka rajoitu omaan kuuhumme, kun Phobos – ja oletettavasti myös Deimos – singahtavat vastaan matkalla. Hunajaista soundimattoa, satiinista synapilveä ja joustavimpia mahdollisia rytmialustoja. Kuukävely ei voisi olla tätä viihdyttävämpää, kun trion sanaiset lastit leviävät kuupölyn tavoin joka puolelle. Nyt vain 70-luvun sci-fi leffoista tutut näennäisfuturistiset avaruuspuvut niskaan, sädepyssy lonkalle, trikooderi toiselle puolelle laukkuun ja mukaan avaruusjuhliin.

Mika Roth

Veil of Elysium: Pilgrims of Snow

Veil of Elysium on eeppistä poppia kimaltavin syntetisaattoripilvin ja ilmavin soundein luova kotimainen duo. Ilari Hannula ja Ari Suomalainen ovat kääntäneet katseensa 80-luvun nostattaviin rytmeihin ja pilvettömiin taivaisiin, jos nyt lopputulos onkin soundeiltaan modernimpi, ajattomampi ja muhevampi. Kaksikko lupaa viedä kuulijat hyperavaruuden parhaisiin bileisiin, vaan kuinka reissu mahtaa tällä kantoraketilla onnistua?

Soundillinen eeppisyys ei onneksi tarkoita sitä, että valtavan kokoinen soundikuutio olisi survottu täyteen materiaalia. Itse asiassa rullaavan ja jykevän rytmipuolen päälle on jätetty runsaasti tilaa, vaikka useammat kiipparit soittelevat kuvioitaan, kitara helkkää ja vokaaliraitojakin on studiossa luotu pino. Biisin ydin on kuitenkin sen polveilevassa melodiassa, jota kaikki muut rakenteet myötäilevät, heijastelevat ja varioivat. Lähes viiden minuutin mitta taitaa olla rahdun liikaa, vaikka toisen säkeistön kohdilla paletti vielä esimerkillisesti kasassa pysyykin. Ehkäpä loppupuolelle olisi tarvittu vieläkin rohkeampi väliosa, tai sitten vain feidaus hiljaisuuteen minuuttia aiemmin, mutta tämä nyt on taas pikkumarjojen nyppimistä.

Mika Roth

Yasir: Only You
Young Diamond

Rakkaus saa meistä äärimmäisiä puolia esiin. Monet artistit ovat tehneet upeita levyjä ja kappaleita, kun rakkauden huuma on nostanut seitsemännen taivaan tuolle puolen. Tietysti myös silloin kun rakkaus on päätynyt hautaan, ovat tunteet syvät. Yasir piti taukoa musiikista kymmenen vuoden verran, mutta kun avioero pirstaloi miehen elämän, oli aika tarttua taas biisikynään ja lopputulos on melankolista sekä tanssittavaa poprockia.

Rakkaus on siis ohi, eikä vahinkoa voi enää mitenkään korjata, mutta (kuulijoidenkin) onneksi tämä ei ole kitkerä tilitys ja valituslaulu. Only You julistaa edelleen rakkauden ylivertaisuutta ja voimaa, vaikka surumielinen pohjavire kappaletta hallitseekin. Joku totesi joskus tanssivansa kyyneleet silmissään, ja juuri siitä tässä on nyt kyse. Upean vahva kappale, Yasirin laulu on sielukasta ja väkevää, eikä hänen kuitenkaan tarvitse huutaa. Sanat ovat jo riittävän vahvoja ja lyriikoiden luomat mielikuvat tuntuvat taatusti kaikissa niissä, jotka uskaltavat avata sydämensä biisille. Tämä on kuuleman mukaan EP-levyn ensimaistiainen, joten ainakin jotain hyvää ikävistä asioista taas kumpusi.

Mika Roth

Lukukertoja: 2459