Antti Autio: Tie on maalattu maahan

Soit Se Silti

Antti Aution viides pitkäsoitto nostaa rohkeasti teemakseen tien. Kyseessä on miltei puhki käytetty vertaus elämästä, ajasta ja elon tarkoituksesta niin yksilön kuin yhteisöjenkin tasolla. Klisevaroitin pärisee näin villisti, vaan jos joku selviää moisesta haasteesta naarmuitta, se voisi olla juuri Antti Autio.

Uusi albumi käynnistyy ja sulkeutuu rauhallisissa tunnelmissa, akustisen kitaran ja riittävien lisukkeiden johdattaessa kuulijan tietä. Muurahaisten tie on eeppinen avaaja, tosin eeppisyys on samaan aikaan autiomaisella tavalla pientä ja haurasta sinfonista folkpoppia. Vähäeleisempi ankkuri Tie on maalattu maahan liikahtelee matkallaan huomattavasti rauhallisemmin, eikä kaipaa juuri akustista kitaraa enempää vahvikkeekseen.

Päätyjen väliin mahtuu kymmenen muuta kappaletta, jotka ovat samaan aikaan värikkään räiskyviä ja silti tiiviin parven muodostama tuokioiden nippu. Puoliväliä merkkaava minuutin mittainen Välinauha jakaa albumin kahteen osaan, eikä eräskään Pink Floyd ole kaukana aatoksista – mikä on siis hyvä ja arvokas asia.

Autio saattaa kiihdytellä hassutellen, muttei usein varsinaisesti rokkaa raskaammin. Tätä taustaa vasten Oodin isompi puristelu tulee noteerattua kaikessa voimassaan. Musiikkia ei luoda kuitenkaan särövalli edellä, vaan enemmänkin asettuneen Pulpin tapaan harkitusti pinotuista osasista hitaasti ja yksityiskohtia korostavasti rakentaen. Autio ei ole pohjoinen Jarvis Cocker, mutta kirjoittajina ja asioiden havainnoitsijoina herroilla on mielestäni paljon yhteistä, minkä myös Kuuma ja cool esimerkillään osoittaa.

Pienenä käynnistyvä Sinä huutaa sydämensä suuret tunnot maailmalle ensin hiljaa ja sitten kovemman soiton säestämänä, mutta lataus on huippuluokkaa alusta loppuun asti. Autio löytää hienosti vertauksen toisensa perään, toistamatta tippaakaan itseään ja näin sukeutuu messumainen tuokio rakkauden temppelissä. Eikä suurille tunteille tarvita toisaalta valtaisia äänivalleja, sillä akustisella kitaralla ja paljaalla laululla liitelevä Rauhankyyhky ei kaipaa enempää nostoa siipiensä alle. Hauskana pointtina mainittakoon, että akustisen kitaran kulku viistää pariin otteeseen liki erästä Motörheadin kuuluisaa biisiä. Sattumaa vai tahallista? Ken tietää ja edes välittää, kun lopputulema toimii.

Kappaleilla on tapana silloin tällöin venyä, mutta Aution seurassa ajan kulkua ei aina tule edes noteerattua. Avaruus aukenee lähes kuuden minuutin mittansa, kuin portaita laiskasti kierivä lankakerä ja liikkeen kauneutta jää vain ihailemaan. Sovitusten saralla Autio onkin tehnyt monia ensiluokkaisia siirtoja. Joillekin kappaleille on ladottu raitoja enemmän, joskus vähemmän on riittävästi – välimuotoja vastaan tulee harvemmin.

Kehtaanko todeta, että Tie on maalattu maahan -albumi on matka? Onko sekin liian kliseistä? Levy kuitenkin kulkee alusta loppuunsa johdonmukaisesti, tarkastellen elon varrella vastaan tulleita sattumia, ihmisiä, tuokioita ja arjen pieniä mysteereitä. Emme voi mitään ajan mahdille, mutta voimme aina tarkkailla siitä ja ehkä jopa oppia jotain elon tiellä kulkiessamme.

Saatesanojen mukaan musiikki sai toisinaan vaellella vapaasti, mutta tuo vapaus on ollut ehdottomasti enemmän voimavara kuin vaaratilanteita luova tekijä. Autio on hyvällä tiellä.