Pienet

Sinkut III - Elokuu 2019

20.08.2019

Afromikko: Lempi leimahtaa
Playground Music

Todella messevän artistinimen omaava Afromikko vastasi tämänkertaisen sinkkukoosteen mahdollisesti jykevimmästä yllätyksestä. Komealla kuontalolla siunattu herra kun on suomisoulin mojommasta päästä allasta kohoava artisti, jonka soundissa 70-luvun parhaat puolet loistavat täydellä terällään. Uusi sinkku sai tutustumaan myös herran alkuvuodesta ilmestyneeseen Afromikko Presents: Uusi Analogia -debyyttialbumiin, jolta tätä uutta herkkua ei kuitenkaan löydy.

Ensinnä on kumarrettava Afromikon upealle lauluäänelle, jonka ei uskoisi kuuluvan kaukasialaiselle miehen köriläälle, siinä määrin vokaaleja on kyllästetty tunteella ja väreilyllä. Biisin kertoja on viimein voittajansa kohdannut sydäntensärkijä, ja kun lempi leimahtaa ei siinä voi muuta kuin palaa mukana mitä punaisimmalla liekillä. Isot pinnat isosta orkesterisoundista, joka säteilee lämpöä, tunnetta ja elinvoimaa. Täydellisyyttä hipova paketti nostalgista soundia, joten mikäpäs tässä on kyydistä nautittaessa.

Mika Roth

Andy McCoy: Seven Seas
Ainoa Productions Oy

Andy McCoy on ansainnut suomalaisen rock-historian kirjasta itselleen jo merkittävän luvun tähänastisilla saavutuksillaan. Vuodesta 1977 lähtien musiikkia mitä erilaisempien bändien ja nimikkeiden alla julkaissut mies pyöräytti ensimmäisen sooloalbuminsa jo vuonna 1988. Tuore sinkku pohjustaa tulevaa 21st Century Rocks -kiekkoa, jolla McCoy jatkaa tuttujen vahvuuksiensa parissa.

Liki neljän vuoden kiireetön rakennustyö kuuluu tarkoin harkituissa paloissa, joihin on kuitenkin jätetty riittävästi rosoa ja luonnetta. Kliinisyys ja hengettömyys loistavatkin poissaolollaan, vaikka äänimaisema on sanalla sanoen runsas, ja mukana keitoksessa soivat jopa syntetisaattorit. Pakan ässä on luonnollisesti kuitenkin sähkökitara, jota Jone Takamäen saksofoni tukee jälkimmäisen puoliskon soolollaan upeasti. 24 vuoden odotus sooloalbumirintamalla onkin ensimmäisen makupalan perusteella päättymässä kunnon glamrock-juhlaan ja luku siinä suuressa kirjassa vain jatkuu jatkumistaan.

Mika Roth

Antti Autio: Liikaa
Soit Se Silti

Antti Autio on lokakuussa julkaisemassa toista pitkäsoittoaan. Pihalla tuulee taas -kiekkoa on pohjustettu jo mm. Mustaa-sinkulla, mutta Liikaa avaa miehen talossa pari uutta ikkunaa tuoreisiin maisemiin.

Uusi sinkku on angloamerikkalaisen balladiperinteen ylväs jälkeläinen, jossa suuri (tai ainakin suurelta kuulostava) orkesteri tukee miestä pianon takana. Eikä siinä mitään, sillä maailmassa on aina tilaa seuraavalle Elton Johnin manttelinperijäehdokkaalle. Ja huomautettakoon tässä välissä, että kirjoissani herra John on yksi 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon merkittävimmistä säveltäjistä.

Liikaa lähtee hitaasti liikkeelle ja tuntuu toistuvasti kestävän vähintäänkin tuplaten oman mittansa, eli kolmeen ja puoleen minuuttiin on saatu mahdutettua poikkeuksellisen paljon tavaraa. Jouset soivat, kaipuu kaihertaa rintaa ja biisi osataan lopettaa ilman häivytystä. Isoa vaan ei liikaa.

Mika Roth

BirdyHead: Famous (feat. Jukka Åkerman)
Bird Head Media House

Elektronista tanssimusiikkia, eli EDM:ää, luova BirdyHead on sama asia kuin kaarinalainen Paavo Virtanen. BirdyHead on julkaissut parin viime vuoden aikana melkoisen kasan digisinkkuja, joilla monet vierailevat laulajat ovat avustaneet syntetisaattorivelhoa. Tällä erää BirdyHeadin kaverina studiossa on häärinyt The Voice of Finlandista tuttu Jukka Åkerman, mitä voi pitää pienenä yllätysvetona.

Virtanen jatkaa tuttujen vahvuuksiensa parissa, eli Famous on iloluonteisesti jytäävää junttaa, jota maustetaan retroisilla syna- ja kosketin-soundeilla. Åkerman on saanut laulettavakseen karskin tekstin, mutta jopa se kansainvälisesti tunnetuin F-sana asettuu Famousin elektropeltoon. Massiivinen rakenne kohoaa jo alusta kohti taivaita, mutta vaikka äänimaisema on kauniisti sanottuna runsas, ei kipale tukehdu omaan massaansa. Paljon auttaa pieni väliosa, sekä Åkermanin vahva ääni joka puskee esiin vaikka kymmensenttisen betonilaatan läpi. Toimii luultavimmin parhaimmin yli 95 desibelin myllytyksellä.

Mika Roth

Eroma: Jallu puhuu

Eroma iski hattarankeveällä popillaan johonkin oleelliseen kuin vahingossa, kun alkuvuodesta ilmestynyt Pois pois pois -sinkku kierrätti ovelasti muinaista Sabrinaa. Mutta eihän kyse tietenkään ollut mistään sattumankaupasta, sen viimeistään tämä Jallu puhuu -sinkku osoittaa. Kuuleman mukaan debyyttialbumia on luvassa ensi kevääksi, mitä ennen tullaan kuulemaan mahdollisesti enemmänkin sinkkuja.

Jallu puhuu on elektronisesti rakennettua poppia, jossa laulumelodia nousee kaiken kantavaksi voimaksi. Taustalla rytmit ja efektiverhot pysyvät ensin tiiviisti sivustoilla, huomion kiinnittyessä heikoilla jäillä kulkevaan ihmissuhdetarinaan, jossa kertoja on jatkuvasti vaarallisen lähellä sortuman reunaa. Hitaasti kasvava kappale kulkee harmillisen lyhyen matkansa kuin liukuen, kunnes viimeisen minuutin aikana laulu, rytmit ja taiten pinnalle annosteltu efektisoundisilppu nostavat leijan taivaisiin. Ja loppuun saadaan mahdutettua vielä pieni jälkinäytöskin, joten aina vain paremmalta vaikuttaa.

Mika Roth

Himanen: Bourbon Street

Ei, tämä ei ole se Bourbon Street, vaan Himanen kulkee yhtyeineen huomattavasti pohjoisemmilla leveysasteilla. Itse asiassa tämä tietty raitti kulkee jo niin sivussa elämän valtavirroista, että koko tienoo kadun ympäriltä on hiljalleen näivettymässä pois. Ainakin ns. todellisuudessa.

Alkuvuodesta Himanen totesi Desibeli.netin haastattelussa, että bändiltä taittuu popin, poprockin ja boogierockin lisäksi vaikka Agents-tyylillä tunnelmointi. Bourbon Street ei edusta puhtaasti mitään edellä mainituista linjoista, sillä tällä erää ryhmän barokkimaisen runsas poprock luo mielleyhtymiä happoisen The Beach Boysin ja kersantti Pippurin aikaisen The Beatlesin suuntiin. Kaavassa on kuitenkin mukana se pohjoinen ulottuvuus, joka saa kipaleen kuulostamaan – kaikesta edellä mainitusta huolimatta – erehtymättömästi vain Himaselta. Tiedän että tämä kuulostaa nyt vähintäänkin hämäävältä, mutta niin se vain on.

Mika Roth

Jessi Frey: All Monsters Are Human
Frey Enterprises

Jessi Frey on suomalaisen tummemman synapopin kuningatar. Tämän totuuden uskallan julistaa kovaan ääneen julki, sillä jokainen Freyn debyyttisooloalbumia edeltänyt sinkku on ollut maalitaulun keskustaa kutitteleva laukaus. Villainess katkaisi 12 vuoden pituiseksi karanneen hiljaisuuden musiikkirintamalla ja The Blue Pill ui Violatorin tummissa vesissä mestarin elkein.

All Monsters Are Human taivaltaa myös Depeche Moden jalanjäljissä ja kertoo lopun alusta. Onko tuo loppu vain yhtä ihmissuhdetta koskeva, vai kenties koko ihmiskuntaa uhkaava? Tulkinta jääköön kullekin kuulijalle, mutta samaan aikaan melodisen ja kolkon biisin vaimeasti murisevissa syntetisaattoreissa voi aistia hupenevan ajan synnyttämän epätoivoisuuden ja jopa fatalismin. Pienet lauluharmoniat ja kolmen minuutin kohdilla kolisteleva väliosa nostavat kappaleen osakkeita aina esirippuun saakka. Silinteri päästä ja syvin kumarrus kohti tekijää.

Mika Roth

JP Leppäluoto: Kuoppa
Pro Records / ProPromotion Oy

JP Leppäluoto tunnetaan Charon, Harmaja, Northern Kings ja Poisonblack -yhtyeistä sekä mm. Raskasta Joulua -projekteista. Soolomateriaalia mieheltä on sen sijaan tipahdellut huomattavasti harvempaan, Kuoppa-sinkun ollessa ymmärtääkseni vasta herran toinen soolosinkku.

Leppäluoto on kunnostautunut heavymiehenäkin, mutta soolollaan mies jatkaa Harmajasta tutuilla urilla. Kuoppa soikin Nick Caven rockin varjoista kumpuavaa kohtalokkuutta, kertojan heittäytyessä rakkauden lihamyllyyn täysin tietoisena tulevasta surkeasta kohtalostaan. Eli nyt ei uhota omaa voittamattomuutta vaan vaikka ryömitään rakkaan jaloissa ja kerjätään säälisuudelmia, olkoon loppuelämä sitten kuinka onneton tahansa. Karismaattinen vokalisti pystyykin nostamaan lentoon tekstin, jonka kanssa yli yhdeksän yrittäjää kymmenestä epäonnistuisi surkeasti. Perinteistä bändiä rikastaa sello ja lyömäsoittimet, jotka nostavat biisin kohtalokkuuspisteitä roimasti. Nyt kun saataisiin vielä kunnon pitkäsoitollinen tätä herkkua perään, kiitos.

Mika Roth

Kielo Kärkkäinen: Laulun aika
Texicalli Records

Koska on laulun aika, tai paremminkin: koska se ei olisi? Tuota jäin pohtimaan useampaankin otteeseen, kun kuuntelin kerran toisensa jälkeen tätä tamperelaisen laulaja-lauluntekijä Kielo Kärkkäisen uusinta sinkkua. Folk-laulajan kesän korvalla ilmestynyt Keitä me olemme -sinkku pohjusti tietä tulevalle samannimiselle pitkäsoitolle, jolla suomenkielinen 60- ja 70-lukujen hengessä esitetty folk tulee toimimaan peruskalliona.

Edellisellä sinkulla vaimeasti soitettu saksofoni antoi pientä vetoapua Kärkkäiselle, mutta nyt keskiössä on vain laulu – ja vokaalithan ovat Kärkkäisen musiikin sielu. Ilmava ja vähäeleinen ilmaisu sekä sovitus jättävät kappaleen rakenteet paljaiksi, mutta viehättävässä folk-laulussa on juuri riittävästi kantovoimaa, jotta huomio ei herpaannu. Teksti on lähellä runoutta ja voisin kuvitella etenkin intiimissä keikkatilanteessa rivien voiman suoraan vavahduttavan kuulijoita.

Mika Roth

Kopra: Toinen kierros

Kevyttä ja vuorotellen mm. americanan, folkin sekä rockin kanssa flirttailevaa poppia luova Kopra pohti alkukesästä ilmestyneellä Läpällä-sinkullaan parisuhdekarikkoja. Ryhmä on saanut alkunsa hääkeikalla, mutta silti aiheena on jälleen kiville karahtanut liitto, jossa lapset ovat joka toinen viikko exällä. On siis toisen kierroksen aika, mutta kuinka väistää lemmen haaksirikot tulevaisuudessa?

Toinen kierros nojaa vahvasti konekiväärimäisen nopeaan sanailuun, joka saa säkeistöt vaikuttamaan ensi alkuun ahtailta. Vastapainona toimiva kertosäe syleilee melodiaansa rohkeasti, eivätkä taustalle hätistetyt bändisoittimet ja mahdollisesti konehuoneesta lähtöisin olevat äänet pääse häiritsemään sanojen vinhaa virtaa. Kesti aikansa tottua hieman hätäiseltä vaikuttavaan biisiin, mutta toisella kierroksellahan on tietysti rankempi vauhti, joten muoto palvelee sisältöä useammallakin tasolla. Enkä muista kuulleeni aiheesta aiemmin näin napakkaa ja aikaansa istuvaa näkemystä, mistä hatunnosto Kopralle.

Mika Roth

Local Al: Meitä tarkkkaillaan
Soliti

Aiemmin punk ja indie rockin kanssa tutuksi tullut Aleksi Pahkala avasi urallaan uuden uoman, kun mies julkaisi Local Al -nimellä ensin En luovuta -sinkun ja kesän alkupuolella vielä osuvasti nimetyn EP1-kiekon. Sähkökitarat olivat vaihtuneet syniin, poppiin ja vokooderiin, eli siirtymä ei ollut mikään vähäinen.

EP2-levyä pohjustava Meitä tarkkaillaan sinkku jatkaa soundillisesti rauhallisilla linjoilla, mutta ottaa vahvasti kantaa Kiinan presidentin vierailun aikaisiin tapahtumiin pari vuotta sitten. Tuolloin yksi Tiibetin lippu oli liikaa viranomaisille, jotka kielsivät sen näyttämisen ’väärässä paikassa’. Local Al ottaa simppelillä pop-biisillään tarkkailevan ja toteavan aseman, ehkä huomenna sitten uudestaan todetaan lopussa, kun akustisella kitaralla tuettu kipale haipuu kuulumattomiin. Indie rock vaikuttaa puskevan takaisin pintaan pehmeän soundikakun sisältä ja hyvä niin, sillä Pahkala on kiistatta vahvuusalueellaan.

Mika Roth

Matti Johannes Koivu: Aurinko ja tuuli
M.dulor

Matti Johannes Koivu on julkaisemassa syyskuun puolella Luonnos-albuminsa, jota pohjustettiinkin jo alkukesästä upealla Tulevaisuus-sinkulla. Siinä missä Koivu lähenteli jo muutama vuosi sitten senioriradiokanavia Kauneimmat meistä -pitkäsoitollaan, ovat uudet kappaleet ja etenkin niiden tulkinnat siirtäneet artistia jälleen uuteen suuntaan.

Edeltäjänsä tavoin myös Aurinko ja tuuli -kappale rakentuu lähes täysin laulaja-lauluntekijän kahteen tärkeimpään voimavaraan: vahvaan vokalisointiin ja ilmeikkäästi soitettuun akustiseen kitaraan. Tietysti taustalla kuullaan koskettimia, viulua, taustalauluja ja muuta isoon kuvaan sopivasti istuvaa, mutta niiden tehtävä on vain tukea keskustaa. Eihän tässä pienessä laulussa mitään kovinkaan uutta ja mullistavaa ole, mutta Koivun kyky herättää ohikiitävät hetket liekkeihin on edelleen tallella. Kaipuu, käden kosketus, unien maailma, kuinka mestarillisesti Koivu liikkuukaan jälleen tarinoidensa kaduilla ja käytävillä.

Mika Roth

Olli Pekka: Nukkuva stadi
Texicalli

Kyllä, Nukkuva stadi on tosiaan vanha biisi, joka tunnetaan Hectorin 90-luvun tuotannon yhtenä merkkipaaluna. Mitä en itsekään tiennyt on se, että biisin sävelsi alkujaan Olli Pekka ja nyt kyseinen laulaja-lauluntekijä on valmistelemassa esikoisalbumiaan. Eikä vanha biisikään ole enää entisessä muodossaan, sillä alkujaan kappale oli tekijänsä ajatuksissa huomattavasti letkeämpi ja eloisampi.

Nukkuva stadi kylpeekin vuonna 2019 urbaanin soulin ja modernin popin värähtelyissä, ja muiden torvien rinnalla saksofonisti Joonatan Rautio puhaltaa aamuöisen kaupungin kaduille kansainvälistä fiilistä. Olli Pekka laulu on rentoa ja pakottamatonta, eikä perkussionisti ”Mamba” Assefa ainakaan heikennä hiljalleen rakentuvaa suurta kuvaa. Lopun koskettimet ovat se viimeinen silaus, jonka myötä kappale rakentuu lopulta aivan uudenlaiseksi ilosanomaksi. Kyllä se sovitus vasta biisin tekee, vanhaa viisautta myötäilläkseni.

Mika Roth

Red Raven Down: C4
Inverse Records

Metalliinsa uusia kulmia julkaisu julkaisulta asenteleva Red Raven Down pyöräytti vuoden alussa ulos Highway of Death -sinkkunsa, jolla bändin deathiin taipuvaista ja asenteikasta metallia ruhjottiin eteenpäin kenties rahdun verran venytetyn kaavan kautta. Nyt on koittanut seuraajan aika, jäljen ollessa mahdollisesti vieläkin rujompaa.

Myös tuore C4 kellottaa viiden minuutin tietämille, mikä pistää biisin rakenteet ja kantokyvyn koville. Kappaletta kuvaillaan vaatimattomasti ’siltojen polttamis anthemiksi’. Ovatko nuo sillat sitten fyysisisiä vai kuvainnollisempia, sen jätän itse kunkin pääteltäväksi, mutta ainakin räjähdykset on ketjutettu onnistuneesti, sillä jykevästi jylisevä siivu kantaa edeltäjäänsä etevämmin painonsa. Kontrastia haetaan hiljaisemmilla kohdilla, joita olisi puolestani saanut vielä alleviivata ennestään, muuten tästä ei huomauttamisen varaa sitten löydykään. Genren oppien mukaista, tylyä ja toimivaa.

Mika Roth

The Contagion: Vae Victis

The Contagion on vielä erittäin nuori yhtye, mutta Varkaudessa aiemmin tänä vuonna perustettu metalliorkesteri koostuu kokeneista muusikoista, joten lastentaudeista ei tarvitse huolehtia sen enempää. Onko tämä nyt sitten deathin tuoksuista thrashia vai thrashaavaa deathia? Kas siinäpä kysymys, johon ei välttämättä edes tarvita suoraa vastausta.

Vae Victis on latinaa ja tarkoittaa osapuilleen ”surkaa hävitettyjä” tai ”surkaa voitettuja”, hieman kulloisenkin asiayhteyden mukaan. Kuolo on siis lähellä ja kalmaisesti soivat myös The Contagionin kitarat, joiden soundin kylmä kliinisyys alleviivaa häijysti kiskaistuja vokaaleita. Ensimmäisen sinkun perusteella vaaka on kallistumassa deathin puolelle, mutta ensi vuodeksi lupailtu pitkäsoitto tulee varmasti hälventämään loputkin usvat tienoilta. Neliminuuttinen ralli taittaa jo ongelmitta taivalta, mutta pieni tyylin rikastaminen ja edes satunnainen kaasun hellitys toisi uskoakseni pitkässä juoksussa tehoja lisää.

Mika Roth

The Empire Strikes: Rainmaker

Helsinkiläisten kitararokkareiden imperiumi on iskenyt tämän vuoden puolella pari kertaa aiemmin Desibeli.netinkin sivuille ja nyt kehään tuodaan jo sateentekijää. The Empire Strikes on siis julkaisemassa syyskuun alkupuolella kolmatta pitkäsoittoaan ja Rainmaker on viimeinen albumia edeltävä makupala, kokonaiskuvan vain laventuessa siivu siivulta.

Rainmaker on kolmessa ja puolessa minuutissaan malliesimerkki siitä, miten sutjakka ja toimiva siivu voidaan saada kasaan arkistoon juuttuneista osista. Siinä missä yhtye normaalisti tekee biisinsä alusta loppuun, ovat Rainmakerin melodia, riffi ja kertsi lähtöisin eri suunnilta, mutta niinhän jo The Beatleskin aikoinaan löi biisiaihioita yhteen, joten keskitytään lopputulokseen. Rapeahko rock kantaa siivillään vaivatta, lennosta sekaan viskattu kitarasoolo jalostaa tuotosta ja teksteissäkään ei ole lähdetty keksimään pyörää uudelleen. Joskus rock on vain rock, ja sillä hyvä.

Mika Roth

The Fair Attempts: Little Light

The Fair Attempts eli Friendly Timo kiinnitti todella huomioni alkuvuodesta ilmestyneellä arisTotal EP-levyllään. Juhannuksen tienoilla julkaistu Carnal Insect -sinkku oli ensimmäinen maistiainen tulevasta, samannimisestä albumista ja vaikutelma oli tuolloin positiivisella tavalla raskas ja murskaava.

Industrialin synapopimmalla puolella kulkeva Little Light on edeltäviin julkaisuihin verrattuna jopa iloiseksi ja positiiviseksi tulkittava teos, tosin näennäinen keveys on tarkemmin tutkittuna sellaista Skinny Puppy -tyylistä monitulkintaista kerrostyötä. Tällä erää ääniä ei pinota niinkään paljon ja niinkään massiivisina toistensa päälle, vaan Timon kuiskiva laulu kehystetään harvemmin vaijerein. Rytmi iskee tietysti jonkin verran ja bassokin juoksee rinnalla, mutta fokus on nyt sanoissa ja kappaleen poikkeuksellisen valoisassa ytimessä. Jälkimmäisen puoliskon koskettimista syntyy vielä mukavia Fragile-viboja.

Mika Roth

Lukukertoja: 4064