Suonuotio: Polut, osa 2

267 lattajjaa

Olen edelleen vankasti sitä mieltä, että Suonuotion alkuvuodesta 2020 julkaisema Suonuotio-albumi on moderni klassikko. 70-luvun krautrockista ja jopa ambientista kimmoketta ottavan poprockin muoto saavutti pitkän kehitystyön myötä pisteen, jonka loisto häikäisee yhä. Lopputulema oli suomalaisittain jalostettua 70-luvun puolivälin Pink Floydia ja Kraftwerkia, jossa kehityslinjat täydensivät kauniisti toisiaan.

Reilun kolmen vuoden takainen Polut, osa 1 EP esitteli mm. kuinka Twin Peaks ja Kraftwerk voivat pelata yhdessä, joten odotin innoissani Polut-sarjan toista osaa. Odotus venähti lopulta päälle kolmen vuoden mittaiseksi, mutta tässä se nyt on. Viisi raitaa, päälle 40 minuuttia ja levyn keskeltä kohoaa progehtavan folkahtava Tietä, tuulta -kaunokainen, joka reilun 11 minuutin mitassaan on tämänkertaisen annoksen mittavin osanen.

Suonuotion uniikki soundi on orgaanisessa pehmeydessään samettia korville ja avaruudellisessa liidossaan silkkiä sielulle. Positiivinen nostattavuus on näinä päivinä harmillisen harvinaiseksi käyvä tekijä, eikä Suonuotiokaan ole välttynyt synkkenevien aikojen vaikutuksilta. Silti unenomainen kitarapop lipuu jälleen kuin unelma haaveiden lammen pinnalla, rauhan huokuessa levyn joka sopessa. Suonuotio muistuttaa monin tavoin reilun kuuden vuoden takaisista asioista, vaan evoluutiotakin on luonnollisesti tapahtunut.

Helpoimmin lähestyttävää ja soittolistoille ehkä vaivattomimmin sopivaa materiaalia edustaa oivalla pop-koukulla varustettu Polku vie uneen, josta olisi voinut pilkkoa soman ’radio edit’ versionkin. Vaan moinen ei taida olla Suonuotion tarkoitus, eikä Ville Puronahon sooloprojekti kumartele kaupallisuuden alttarin edessä. Jouhevan krautrockin ilmavilla siivillä kiitävä Perintö nostaa ankkurina tuntoja, biisin hyödyntäessä päälle seitsemän ja puolen minuutin mittansa.

Alku on kuitenkin kaikkea muuta kuin mukaansatempaava, sillä avauksena kuultava Palkinto on unenomainen retki paksuimman usvan keskeltä löytyviin paikkoihin. Kappale itsessään on viehättävä, vaikkakin syviä varjoja omaava. Suonuotion kohdalla on toisinaan haastavaa ymmärtää kaikkien elementtien merkitystä, mutta suuremmilla kokonaisuuksilla on tapana jäsentyä ajan myötä. Perintöä odotellessa oli tällä erää joukon ’vaikea raita’, mutta mielestäni vasta sen kautta levy lopulta täydentyi huippuunsa.

Viisi tähteä irtosi jälleen, sillä en lopulta löytänyt kokonaisuudesta ainuttakaan vikaa tai puutetta. Suonuotio soundaa erehtymättömästi itseltään, mutta on samalla vienyt musiikkiaan eteenpäin. Polut, osa 2 on otsikkoaan merkittävämpi tapaus, vaan ehkä nimikin on osa teosta. Polut voivat ajatuksen tasolla johtaa mihin tahansa, kertoen samaan aikaan tuttuudesta – polut syntyvät vain paikkoihin, joissa kuljetaan ja joihin myös halutaan päätyä.