Tulwa: Eldorado

Aave

Tulwan tapa hyödyntää kitararockin ja erityisesti 80-luvun alun uuden aallon voimaa on poikkeuksellista. Tervetuloa kummitustaloon -esikoisalbumi lähti rohkeasti sekoittamaan kaunokirjallisia tarinoita mm. rautalangan kanssa musiikkiviljelmiksi, jotka kukkivat vieläkin upeammin Tulva-albumilla. Kumpikaan pitkäsoitto ei periaatteessa tuonut mitään ennenkuulumatonta kitararockin maailmaan, mutta lopputulemat puhuttelivat – ja puhuttelevat yhä.

Kolmannella albumillaan Tulwa etsii saatesanojen mukaan myyttistä Eldoradoa. Niukassa saatteessa viskataan vain Klaus Kinskin nimi ilmaan, eli linkkiä voisi löytyä Werner Herzogin vuoden 1972 Aquirre, der Zorn Gottes -elokuvaan. Tarinakehitelmiä voi jokainen luoda tahollaan, mutta Kerosiinimokkasiini svengaa intiaanihuutoineen kaikkineen lavasteissa kuin lavasteissa. Kaikki puut kaatuu myös sellaisella voimalla, ettei vastaan kannata pullikoida, koska nämä tukit taitavat olla mystisiä maailmanpuita.

Tulwan soundi rakentuu perinteisen kitara-basso-rummut kolmikannan perustalle, tyylin varioinnin ollessa avaimista merkittävin. Koskettimiakin on käytetty taustoissa, mutta mausteet ovat vain olennaista korostavan mausteen asemassa. Suurin osa biiseistä mahtuu ongelmitta kolmen ja puolen minuutin mittaan, eikä mikään silti haiskahda hätiköinniltä. Voodoosaaren vanki itse asiassa hyötyy shamanistisessa syöksyssään tylystä muodosta, pakokauhumaisen tunnelman kuristaessa kurkkua. Hitaammin ja melodisemmin soiva Rautaneito pamahtaa myös kiinni täsmälleen oikeaan aikaan, tekstin ja musiikin hangatessa epäsopivana parina kitkaa reunoista niin että ruoste ruskeana pöllyää.

A-puolen sulkeva Vallasssani, jonka nimeen muuten kuuluu juuri noin monta s-kirjainta, on kaikessa hypnoottisuudessaan kauniskin. Tosin kauneus on täysin katsojasta kiinni ja kunkin kokijan tulkinnoista riippuvainen. Heti perään soiva sinkkubiisi Helvetin yksinäinen osuu toisenlaiseen kultasuoneen lällättävine vokaaleineen, joiden ylimieliseltä haiskahtava puolikettuilu saisi nuoren Röyhkänkin irvistelemään kieli pihalla. Itse biisi on – tietysti – supertarttuvaa kitarapoprokkia, jossa kaikki asettuu kuin itsekseen kohdilleen.

Tulwan vimmainen rock kulkee omilla poluillaan, jotka risteävät suomenkielisen rockin ja outorockiksi kutsuttujen viitojen taitse. Suurin osa askelkivistä ja ylityksistä on kuitenkin niin omanlaisiaan, että lopputulosta voi vain ihailla.

Albumin sulkeva Eldorado hajoaa jo osiinsa, kuten sen tietysti kuuluukin tehdä. Lopussa poltetaan kulissit ja lähdetään suunnittelemaan seuraavaa seikkailua, koska kultaista kaupunkia ei tietenkään koskaan edes ollut olemassa. Mutta idea kertojasta Klaus Kinskin esittämän Lope de Aguirren kanssa taivaltamassa kaulakkain kohti auringonlaskua on kiistatta kiehtova.