Jyrki Härkönen: Taiteilija – Jabin laulut pöytälaatikosta päivänvaloon

Omakustanne

Jyrki Härkönen on kotimaisen musiikin uupumaton urakoitsija, jolle iskelmän tuoksuinen ja kitarapoprockin eri puolia tutkaileva ilmaisu on taipunut moneen suuntaan aikojen saatossa. Reilun kahden vuoden takaisen Aallonmurtaja-albumin piti jäädä viimeiseksi julkaisuksi, mutta vielä syntyi ainakin yksi pitkäsoitto.

Härkösen 22. äänite niputtaa yhteen yli 40 vuotta sitten kirjoitettuja kipaleita, jotka ovat paremminkin uuden aallon ja punk-bändien riveistä tutun Jabi Hirven kynästä peräisin. Saatetekstin mukaan Hirvi eli tuolloin eräänlaista rillumarei- ja Lappi-kautta, joten materiaali tekee selvää pesäeroa herran muuhun tuotantoon (mm. TV:n Orjat, Vihreät Banaanit, Wrum, Jabi & Taivaanrannan taiteilijat).

Albumi toimii siis aikasiltana 80-luvulle, jolloin Hirvi vuorostaan haki itselleen musiikillista innoitusta vähintäänkin yhtä kaukaa omasta historiastaan. Rock ja iskelmä ovat sitten 80-luvun tulleet musiikkityyleinä lähemmiksi ystäviksi, eikä moinen liitto tunnu vuonna 2026 enää lainkaan hullummalta. Jätkän ralli voisi pienine rautalankoineen istua monelle tämän päivän ykkösrivin tekijälle, eikä toteamuksessa ole mukana mitään sivuvirnettä.

Kulunut aika toimii itse asiassa materiaalin eduksi, sillä tässä ajassa biisejä voidaan jalostaa sovituksin huomattavasti pidemmälle. Köyhä kansa itse asiassa pehmentää rytmiään ja rullaa suorastaan svengaavasti, kun elämän krapulasta tilitetään inhorealistista lauantai-illan liturgiaa. Koskenkorvasta lohtua ja saunasta henkeä, nostalgian toimiessa entistäkin useammalla tasolla.

Taitava biisinikkari hallitsee pienen totuttelun jälkeen genren kuin genren. Hirvi on tiennyt mitä on halunnut ja hän näki tavallaan 80-luvulla rillumarein maailman kulmasta, jota ei ole enää olemassa. Tuo ajan virrasta irrallinen saarimaisuus tuo levylle vaikeasti saavutettavaa ajattomuutta, jota on toisinaan haastavaa osoittaa suoraan. Kysymyksiä syntyy paljon ja olisi mukavaa tietää, että oliko mm. Taivaalliset iltamat tekstinsä saralta oikeasti jo alkujaan siinä muodossa, kuin missä se nyt kuullaan.

Kulkuri on iskelmien ja vielä sitäkin vanhempien tarinoiden legendaarinen hahmo, jota Kaipuu kuljettaa alati paikasta toiseen. Kaiho on toinen keskeinen elementti, kun sielun sisäistä vetoa ei osaa selittää. Aihepiiriä heijastelee jo otsikollaan olennaisen viestistään kertova Rillumarei ei kuole koskaan, jonka roots-juuristo laventaa amerikkalaisine folkin vivahteineen maisemaa kummasti. Kyse on pienistä lisäyksistä soitinten saralla, mutta loppusumma on jotain aivan muuta.

Aika mennyt se ei koskaan palaa, mutta pienenä lisänä kuullaan Wrum-yhtyeen legendaarinen Takapihojen rocktähdet -biisi. Pieni bonuskihaus tulee myös Maukka Perusjätkän moottorisahasta, jonka jyrinää kuullaan Iloinen suomalainen biisi -vedolla. Ehkei aivan tarpeellista, mutta idea kyllä välittyy ja saha sai taas laulaa.

Taiteilija – Jabin laulut pöytälaatikosta päivänvaloon lienee tilinpäätös, jonka myötä pöytälaatikon takaosan salalokerokin on nyt tyhjennetty. Osumia, huteja ja kummallisuuksia, mutta ainakin biisit ovat nyt maailmalla ja voivat elää tästä eteenpäin kuka mitenkin.