Heezer: Stereolith

Fuzzrock Records

Imatran stoneria jauhava riffikone ja sumuisen fuzzin velho Heezer kävi allekirjoittaneelle tutuksi aika tarkkaan kolme vuotta sitten, kun Mushroomhill Boogie Tapes EP oli ilmestynyt. Ronski rokkaus ja rasvaiseksikin äityvät aiheet olivat miehistä jyskettä, kun seksiä, päihteitä ja eteläkarjalaisuutta ladottiin lautaselle isomman kaliiberin kauhalla. Vuonna 2024 bändi pisti ulos vielä kolme komeaa sinkkua lisää, mutta mitään noista herkuista ei ole kelpuutettu uudelle pitkäsoitolle.

Viiva on piirretty päättäväisin elein menneeseen, joten mukana menneistä pienjulkaisuista ovat ainoastaan kuluvan vuoden kolme sinkkuässää. Kiekon avaava ykkössinkku Horse korkkaa kiekon korostetun metallisissa fiiliksissä, vaikka stonerin jyske pitää sahauksessakin toki pintansa. Minuutin kohdilla puristus hellittää hivenen ja rennompi hevostelu pääsee hiljalleen oikeuksiinsa. Painoluokkaan saattaa ottaa aikansa totuttautua, mutta levyllä on useita puolia ja alun melskauksesta ei pidä hämmentyä liiaksi.

Saatesanoissa korostetaan tuoreen kiekon melodisuuden voimaa ja kertosäkeiden tarttuvuutta, minkä toisena soiva This Town lunastaa korostetusti. Biisihän on nopea, rosoisilla kitarasoundeilla varustettu ja korkeaoktaaninen, mutta kertsin melodiakoukku iskee silti lujaa ja syvälle. Tätä kirjoitettaessa uusin sinkku Let It Burn edustaa ryhmän soundissa tummempaa laitaa, vanhan kunnon grungen paistaessa asteen selvemmin kaiken taustalla. Imatralaiset eivät hingu sen kummemmin Seattlen suuntaan, vaan ennemminkin kyse on hallitusta kädenojennuksesta.

Ankkurinumero Desert eroaa selvimmin kaikesta muusta, ihan jo kahdeksan minuutin mittansa ansiosta. Otsikko ja biisin rennompi astelu viittaavat eri tasoilla desert rockin avarille laitumille. Venyttelyissä on myös eeppistä siipeä ja lievää elokuvamaisuutta. Moinen sopii albumin sulkevalle mammutille, joka ei kärsi mitoistaan huolimatta mammuttitaudista. Soundeissa otetaan rennommin ja vieraileva saksofoni istuu preeriamaisemaan kuin kaktus teksasilaisen hiekkatien laitaan.

Stereolith on muheva ja monenlaisia maisemia kitararockin maailmaan tarjoava albumikokonaisuus. Mountainin rullaavasta menosta voi haistaa bluesrockin mausteita, Stone I Am viskaa klassisen 70-luvun rockin nopilla kutosparin ja Moonshine pörisee leveämpi virne naamalla. Meno on hilpeyttä korostavaa ja hiki haisee, kaikenlaisen hajottavan sekä negatiivisen loistaessa poissaolollaan. Stonerkin voi olla iloinen asia, eikä meluisesta säröisyydestä edes tarvitse tinkiä.