Pienet

Pienet - Elokuu 2023

10.08.2023


Deimhal: The Grand Gathering Deimhal: The Grand Gathering

Deimhal edustaa tämänkertaisen koosteen raskainta, synkintä ja mustinta laitaa. Kuusihenkisen yhtyeen blackin sukuinen metalli on työstetty sydämellä, sielulla ja tarvittavalla ajalla, joten astutaan rohkeasti mustista porteista sisään ja annetaan toisinaan hyvinkin dimmumaisten äänten tehdä työtään.

Kolmen englanninkielisen numeron vahvi5stuksena kuullaan yksi suomeksi rääytty ja käristy numero, joten rimakauhusta yhtyettä ei pääse ainakaan syyttämään. Eikä brutaalin ehdottomista soundeistaan hyötyvä Ikuisen Kuoleman Kaipuu jää millään tavoin sisarustensa jalkoihin – ennemminkin kupit heilahtavat toiseen suuntaan. Tylyysmittareiden ääripäihin paukkuu myös neljän raidan ja reilun 19 minuutin matkan sulkeva Vengeance of the Night Crows, jonka plus viisi minuuttia vilahtavat kerran toisensa jälkeen kuin viikatteen terä halki ilman tuosta vain. Karujen vokaalien ja runsaiden kitaroiden tukena kuullaan myös sinfonisuutta korostavia koskettimia, mutta muovisuuden sudenkuopat osataan kiitettävästi välttää, eikä kiippareiden anneta vallata liikaa tilaa itselleen. Selvimmin esikuville kumartava Alliance of Winter osuu myös maaliinsa tavalla, joka kertoo oppien olevan jo syvästi hallussa.

Tasapaino on herkkä laji etenkin näin karussa genressä, mutta Deimhal saavuttaa mielestäni neljä erilaista onnistumista ja debyytti-EP:tä täytyy pitää kaikin tavoin onnistuneena avauksena.

Mika Roth


East Electric East Electric: East Electric

East Electric avaa pelin suorastaan komeasti. Helsinkiläinen orkesteri yhdistelee musiikissaan näet mm. progehtavaa 70-luvun rockia, grungen ruosteisen kultaista soundia ja ledzeppelinmäisen blues rockin voimaa. EP:n viisi biisiä tullaan julkaisemaan sinkkuina pitkin loppukesää ja syksyä, eikä tähtäintä ole jätetty suotta roikkumaan turhan alas.

Tätä kirjoitettaessa uusin sinkku Priestess on jykevin mahdollinen voimannäyttö juuri em. Zeppelinin orgaanisuudesta, jonka avulla isompikin vuori kyllä siirtyy sijoiltaan. 70-lukulainen rock’n’roll myllytys on yksi merkittävä osanen East Electricin virtaverkosta, mutta ankkuriraita Reflections heijastelee syvempää, monisyisempää ja progempaa puolta jossain menneiden päivien Anatheman hengessä – voimallisuudesta silti rahtuakaan tinkimättä. Blues kumpuaa puolestaan läpi You Shall Payn joka saumasta, syvien tuntojen velloessa aivan pinnan tuntumassa ja aikalinjojen kiepsahtaessa jälleen kerran nätisti rusetille. Ei siis ehkä mitään tavattoman uutta, nämä kivet eivät kuitenkaan sammaloidu niin millään.

Kokeneista tekijöistä kasattu yhtye on ollut olemassa vasta lyhyen aikaa, mutta kokemus on tuonut muassaan siinä määrin näkemystä ja rohkeutta, että bändille on helppo povata sähköistä tulevaisuutta.

Mika Roth


Heezer: Mushroomhill Boogie Tapes Heezer: Mushroomhill Boogie Tapes

Imatralta kajahtaa kun Heezer antaa stoner rockinsa jyristä ja karmien kolhiintua. Rock onkin vimmaista, eikä roisimpaa materiaalia väistellä lyriikoissa. Debyyttialbuminsa alkuvuodesta ulos saanut nelikko veivaa tahkoaan entistäkin kiivaammin ja yhdeksi verrokiksi nostetaan itsensä Turbonegro, eli nyt lähtee oikein kunnolla lapasesta.

Teksteissä vilisevät lemmen moninaiset menonesteet, uhkapelaamisen uhat, rakettimainen kaahaus, sekä tietysti ankkuriraita Imatran puhdas kotiseuturakkaus. Seksiä, päihteitä ja eteläkarjalaisuutta annostellaan siis isolla kauhalla, mutta ronskien rallien notkeusaste pysyy ihailtavan korkeana. Imatran grungemaisesta mätkeestä Lady Luckin postpunkahtavaan asenteeseen on kiistatta matkaa, mutta kaikki saadaan kyllä mätkittyä kuosiin Mushroomhill Boogie Tapesin sisällä. Fly Onin sanoja mukaillakseni, eihän tässä neitseellistä tannerta aurata, mutta yhdistelmä on yhtä kaikki räjähdysherkkä.

EP on tehty kieli poskessa ja ehkäpä jossain muuallakin, mutta tähtäimessä on ollut myös timantin kovan kiekon luominen, ja juuri sellainen on saatu kasaan. Taidammekin todistaa jonkinlaista ketsuppipulloefektiä, jossa uusi materiaali roiskuu niin herkullisesti, että kukapa debyyttiä näissä kohdin enää edes muistaa.

Mika Roth


Hullu ovi: Ei maistu viski ei heinä enää / Tuo mulle vähän vettä Hullu ovi: Ei maistu viski ei heinä enää / Tuo mulle vähän vettä

Ken uskaltaa näin otsikoidusta ovesta edes käydä? Hullu ovi on kotimainen yhtye, joka avaa aikaikkunaa vuosikymmenten ja kokonaisten maailmoiden välisille laidunmaille. Duona matkansa alkanut projekti viihtyy mainiosti rennomman angloamerikkalaisen juurimusiikin parissa, ainakin jos country, blues ja folk ovat lähellä niittyjä.

Studiossa yhtyeen ytimen muodostavat kitaristivokalistit ovat saaneet tuekseen rytmiryhmän, sekä taustalaulajan, mutta musiikin muoto on mitä suorin, americanamaisin ja lämpimin. David Crosbyn siirtyminen suuren rajan tuolle puolen on kuuleman mukaan innoittanut sähköjen kytkemisestä, mutta onhan combon folkahtava ilmaisu edelleen mitä herkintä ja kauneinta. A-puoleksi nostettu Ei maistu viski ei heinä enää kääntyilee kuin puulastu äärimmäisen rauhaisassa lammessa, hymyssä suin ja kaihosta tinkimättä. Letkeä Tuo mulle vähän vettä onkin sisaruksensa seurassa kuin mikäkin bilepantteri, vaikka todellisuudessa rock’n’rollin bluesjuuristosta nostettu nauris kypsyy superhitaasti makoisaksi herkuksi.

Nostalgisen pumpun soitossa loistaa rakkaus lajia kohtaan, joka saa peruskauran maistumaan. Aika näyttää, josko jatkoakin on luvassa – omasta puolestani tilaa on maailmassa vielä monelle uudelle vanhalle viisulle.

Mika Roth


Izzy Mahoubi: How To Run Izzy Mahoubi: How To Run
Rude Records

Izzy Mahoubi on Arizonan Phoenixista kotoisin oleva laulaja/lauluntekijä, joka avasi julkaisu-uransa alkuvuodesta 2021 ilmestyneellä One More Song -sinkulla. Sittemmin pienjulkaisuja on kertynyt peräti yhdeksän. Ketjun uusin lenkki on tämä neljän raidan mittainen EP-levy, jolla Mahoubi niputtaa kolmen aiemman sinkun kylkeen yhden uudenkin siivun.

Sielukkaan lauluäänen omaava Mahoubi luo menevää ja toisinaan folkahtavaakin kitarapoppia, jossa vokaalit ja tarinat asettuvat etusijalle. Keskiössä on nainen ja kitara, joka voi esittää Cool Guyn siinä määrin ovelasti, etten osanne kartoittaa sen sisällä levittyvän ironian kaikkia tasoja. Onko tuo siisti tyyppi osin Mahoubin oma peilikuva ja/tai yleinen käsitys kitaraa soittavasta esiintyjästä, jonka sanomisiin ei kannata liiaksi luottaa ja tulevaisuutta rakentaa? Rakkauden päättymistä bluesimmin pohtiva Torn in Two ottaa lähes neljä minuuttia lopun kertomiseen, mutta ei pääse oikein puusta pitkälle. Vahvemmin aloitetta itselleen takaisin raapiva Hang Around on vasta sen luokan siivu, joilla syntyy pysyviä muistikuvia ja modernimpi avausraita How To Run nostaa myös kummasti EP:n profiilia.

EP on ehkä ristiriitainen ja epätasainen nippu, mutta vahvimmat numerot ovat jo kiistattomia ässiä.

Mika Roth


JG: Fade Away JG: Fade Away
take/take music

Napakasti nimetty JG on pitkän linjan yhtye, joka soittaa progressiivishenkistä ja historiansa tiedostavaa bluesrockia. Orkesterin juuret ulottuvat kuulemma aina kultaiselle 80-luvulle, mutta syystä tai toisesta bändi on jäänyt Desibeli.netissä huomiotta.

Yksi syy moiseen saattaa olla siinä, että ainakaan verkon puolelta ei löydy montaakaan jälkeä virallisista julkaisuista. EP:kin on itse asiassa pistetty diginä maailmalle jo viime syksynä, mutta mihinkäs näin juureva materiaali vanhenisi vuodessa – tai vuosikymmenessä. Sielukkaan bluesrockin kaihopala Fade Away ottaa lähes seitsemän minuuttia, mutta mittavat mitat ovat tarkemmassa syynissä perusteltuja. Keveämmin svengaava ja popimpaa polkua askeltava Roaring Silence osoittaa puolestaan, että kyllä se aurinkokin bändin puolen katua toisinaan paistaa. Progeisempi rock-kummajainen Come to Me on makuuni turhan poreileva, mutta biisin ideoista osa on kiistatta ensiluokkaisia. Hiukan samoilla ei-kenenkään-mailla vaeltaa ankkuriksi sijoitettu We Remember Your Childhood Well -kummajainen, josta on hyvää vauhtia kehkeytymässä biisiviisikon musta hevonen.

JG ei soundaa modernille, ajankohtaiselle, tai tuoreelle, mutta retroisuudesta ja positiivisesta pölyisyydestä on osattu kaivaa esiin edukkaat kulmat. Bändi haluaa olla 70-lukulainen, tietää lipsuvansa 80-luvulle, eikä sulje ovea täysin edes 90-luvun indie-vaikutteilta. Biisimateriaali kantaa kuitenkin riittävän useasti maaliin saakka, eikä totaalihuteja ole mukana. Ei mikään yhtenäinen biisinippu, mutta eipä moista ole haettukaan.

Mika Roth


Jii Kaihosalo: Katusaarnaaja EP Jii Kaihosalo: Katusaarnaaja EP

Lahtelainen laulaja/lauluntekijä Jii Kaihosalo loi aiemmin musiikillaan tumman ja jopa synkän kuvan, kun pohdin reilun vuoden takaista Palavan taivaan halla EP:tä. Kepeää ja toimivaa synkistelyähän se oli, tosin askarruttavan kummilla painotuksilla.

Kaihosalo ei lähtenyt tekemään samaa levyä uudelleen, vaikka folkahtava soundi ruorissa yhä sinnittelee. Syntisten kerho paukuttaa kovempaa radan laitaa, kun taas Sairaan kaunis maailma soi ehdan ja ison poprock-balladin elkein. Muodot ovat jalostuneet, bändimäisemmän soundin jyrätessä hellästi. Kertosäkeet napsuvat kohdilleen ja niin tekstien kuin soundien tahattomat tai tahalliset Suede-viittaukset tuovat melankolisen rappion kauneutta mukaan. Hitaista biiseistä ei saisi sinkkuja lohkoa, mutta olisin taipuvainen suosimaan Aavetanssijaa, jos raitoja tulisi eturiviin tuuppia. Kaihosalon vedet ovatkin syvempiä, taivaat laajempia ja kunnianhimo jyrkempää, kuin mitä esikois-EP antoi ehkä ymmärtää.

Katusaarnaaja EP on vakaa askel uuteen suuntaan ja olenkin aidosti innostunut ja kiinnostunut näkemään, että mitä tästä kaikesta vielä sukeutuu tulevaisuudessa. Saarnaus näet maistuu jo hyvälle niin kaduilla kuin niiden vierelläkin, joten nyt vain lisää katuliturgiaa peliin.

Mika Roth


Kami Mate: III Kami Mate: III

Kami Mate on täällä taas ja sekös saa arvioijan kasvoille nousemaan vilpittömän hymyn. Olen näet vakaasti sitä mieltä, että parin vuoden takainen Kami Mate II EP osui pahimmista käppyröistään suoristetulla rockillaan keskelle jotain olennaista. Joten ydinkysymys kuuluu: sanooko kolmas kerta toden?

Temporary Love on kyllä poprockin säännöillä oivasti toimiva starttiraita, mutta lähemmäs sydäntä ujuttaudutaan mielestäni Adverse Reactionin päälle viiden minuutin tunnelmoinnissa. Kitarasoundien kuulaus, rytmipuolen tuhti mutta kiireetön soundi, pitkä instrumentaalivaihe lopussa, sekä tietysti kaihoisa laulu ovat kaikki tärkeitä elementtejä. Eihän tässä rockin historiaa tehdä sen kummemmin kumouksin, mutta biisien soidessa voisi kumota toisenkin lasillisen jotain mukavaa ja vain viihtyä ensiluokkaisesti tehdyn kitararockin soidessa virkistävän monin eri sävyin.

Grungeista kitaravallia hetkittäin tarjoileva Four Leaf Cover matkaa entistäkin syvemmälle ja pidemmälle amerikkalaisen yön loputtomien mahdollisuuksien preerioilla, kunnes ankkurisiivu False Friends leikkaa kaiken olennaisen alle kahden minuutin kaavapapereiksi. Kepeästi jolkottava punkpowerpopahtava kitaraherkku jättääkin ensiluokkaisen jälkimaun suuhun ja talkingheadsmaisen väliosapinkomisen perään onkin todettava: sanoi se toden.

Mika Roth


Kolorado: Käännä se täysille taas Kolorado: Käännä se täysille taas

AOR-henkistä urheilurockia vai rehellisen puhdasta urheiluruuturockia? Kas siinäpä kiperä dilemma, jota Koloradon uusi EP taas pyörittelee riffit vinkuen. Saatekirjeen alussa kysytään myös: mitä jos Rush olisi soittanut Woodstockissa? Ihan mainio pohdinta sekin, mutta aikakoneeseen olisi pitänyt pistää kymmenen vuotta myöhempi Rush, jotta olisi osuttu osapuilleen samaan tonttiin kuin mitä Kolorado nyt hikipannat päissään kuokkii.

Kolme raitaa, ihan kuin Adidaksen verkkareissa, yhden ollessa tosin selvästi muita leveämpi. Aiemmin tänä vuonna sinkkuina julkaistut Ihana elämä sekä Soita mulle, Maybeline ovat kumpikin kiistattomia AOR-valioyksilöitä, joilla rapean rockin rouhinta asettaa melodisuuden ja menevyyden vaakakupit tasoihin. Etenkin Ihana elämä pystyy hitsaamaan kipakan rushmaiseen soundiin Top Gunin siivet - Cheap Trick, mutta toimii. Avausraita Käännä se täysille taas onkin sitten hiukan pidempään treeniin soveltuva plus kahdeksanminuuttinen pinnistys, mutta ei tässä hapoille mennä, ei läheskään. Kestävyyslajeissakin siis pärjätään vähintäänkin pistesijojen verran.

Kasari on loppumaton voimanlähde, eikä AOR osoita pienintäkään lannistumisen merkkiä ajan hampaissa. Kaavaan kun lisätään vielä terveellä tavalla vahvan egon lyriikat, sekä aina tarpeellinen kyky löytää madonreikä myös näihin päiviin, niin siinähän sitä kelpaa ihmetellä, nauttia ja rokata.

Mika Roth


Nic Dolce: Staying Late Nic Dolce: Staying Late

Nic Dolce on rikkaan sukuhistorian omaava laulaja/lauluntekijä, jonka hieman mutkia suoristellen voidaan todeta olevan suomalais-amerikkalainen indiepop-artisti. New Jerseyn nuori vietti jo lapsena kesät Suomessa ja muutti Helsinkiin vuonna 2016 opiskelemaan, jossa hän on siitä lähtien asustellut.

Bändihistoriaa löytyy aina teinivuosista lähtien, mutta viiden raidan ja reilun 17 minuutin mittainen Staying Late EP on artistin ensimmäinen tämän nimikkeen alla. Homman nimi on siis indiepop ja selvästi synilla luotu sellainen, soundien viitatessa menneiden vuosikymmenten huolettomiin päiviin. Melodisuudessa ei säästellä ja kerroksellisempi Evergreen Maze vinkkaa XTC-vaikutteiden takaa löytyvän syvempääkin pop-historian ymmärrystä aina R.E.M.:in kaltaisiin jätteihin asti. Retroisuuden voimalla porskuttava Obsolete saattaa olla jo liiankin polaroidin sävyinen otos mennyttä, mutta napakasti kolmen minuutin rajan alittava kärkibiisi Fresh osuu mielestäni aikalinjojen väliin mitä herkullisimmin.

Dolce pitää vokaalinsa kurissa ja visusti taustalla. Yhtäältä ymmärrän ratkaisun, mutta pehmeydessäkin olisi kyllä tarvittaessa tilaa myös voimalle. Ja nämä herttaiset pop-sävellykset jos mitkä olisivat kaivanneet tuhdimpia sävyjä ympärilleen. Dolcella on kynä hallussa ja näkemystä, nyt vain jalostamaan omaa juttua.

Mika Roth


Onni Rajaniemi: Tahdon rakastaa / Kosketa mua Onni Rajaniemi: Tahdon rakastaa / Kosketa mua

Onni Rajaniemi on vantaalainen laulaja-lauluntekijä, joka luo pehmeän lämpöistä folkpoppia pienoisella folkrockin silauksella. Desibeli.netin sivuilla on arvioitu jokunen vuosi sitten myös pari Onni Rajaniemi & Antikyyniset -yhtyeen julkaisua, mutta tällä erää jo kaksi sooloalbumiakin aiemmin julkaissut solisti operoi siis jälleen vain omin voimin.

Kahden raidan mittainen sinkku on ensinnäkin uskomattoman heleää ja tuntoja herkimmin käsin nostattavaa folkpoppia, jota kuunnellessa murjottaminen on sula mahdottomuus. Rakkaus on kappalekaksikon kantava voima, hellyys muodostaa paketin sydämen ja avoimuus on kaikki esteet ylittävä helmisilta. A-puoli Tahdon rakastaa on kaksikosta se popimpi, menevämpi ja nopeampi numero, jonka tekstissä on yllättäviäkin varjoja – varjoja paratiisissa. Kosketa mua korostaa myös rakkauden voimaa ja kykyä nostaa vaikka mitä vaikka mihin. Tekstit ovat täynnä tunnetta, mutta siirappisuuden ansalangat Rajaniemi osaa väistellä ja asioita ei ylitse sokeroida tarpeettomasti.

Tuplasinkku tekee tietä tulevalle kolmannelle sooloalbumille, jota lupaillaan ensi vuodeksi. Saatesanoissa sinkkua kuvataan myös kuin ohimennen ensimmäiseksi, joten jatkoa lienee luvassa ja hyvä niin.

Mika Roth


Soramäki Coastal Artillery: Pyrocracy Soramäki Coastal Artillery: Pyrocracy

Vai että Soramäki Coastal Artillery? Tämä on sen kaliiberin nimiä, ettei sisältö voi mitenkään vastata syntyneitä mielikuvia – vai voiko? Tampereelta kotoisin oleva yhtye lähestyy stoneria hieman psykedeelisemmästä kulmasta, joten otetaan ajolasit esiin ja katsotaan mihin asti tykkituli mahtaa näillä värkeillä ja kartusseilla yltää.

Kolmesta raidasta jokainen ylittää neljän minuutin ja alittaa viiden minuutin rajan. Stonerin sulkutuli sujuu voimatriolta kuin tuosta vain, grungemaiset soundit istuvat vaivatta maisemaan, eikä perinteisestä 70-luvun heavy rockista ole niinkään haastavaa rakentaa maihinnoususiltaa psykedeelisempiin ja mystisempiin paikkoihin. En väitä Chemtrailspottingin olevan varsinaisesti Zeppelinin työn jatkoa, mutta telaketjujäljet ovat silti helppoja huomata hiekassa. Intiaankin saakka saatetaan päätyä In A Sedimental Mood -siivulla, mutaa ei tämä mitään silkkaa huuruilua ja leijuntaakaan ole. Sähkökitara kiskoo keulilla, rytmiryhmä ymmärtää iskujen tippumisen tärkeyden ja murevista lyriikoista puristetaan juuri sen verran värikkäitä mielikuvia esiin, ettei suunnasta voi olla koskaan täysin varma.

Tukevan soundin samanaikainen raskaus ja keveys on vahvuus, jota ei voi kyllin korostaa ja kohottaa. Ongelmaksi näkisin sen sijaan menon turhankin raukeuden, joka pehmentää jopa Gutter Waltzin kulmat allekirjoittaneelle tarpeettoman miellyttäviksi. Toki rantapyssyjen jyly voisi kovempikin olla?

Mika Roth


Stinkbird: Human Garbage Stinkbird: Human Garbage

Postpunkisti, grungesti ja punkisti soivat pelit totta tosiaan, kun helsinkiläinen nelikko Stinkbird losautti vajaat kaksi vuotta sitten Stink EP:n maisemaan. Nyt annos on harmillisesti vain kahden biisin mittainen, mutta otetaan ilolla vastaan sekin vähä mitä saadaan.

A-puoleksi poimittu nimiralli Human Garbage aloittaa postpunkmaisella, hitaammalla jyrällä, mutta rusauttaa nopeamman vaihteen kyllä vikkelästi silmään. Läsnä ovat likaisen herkullinen kitarasoundi, rytmiryhmän kiivas jytinä ja tietysti roskiksen kantena asennetta tihkuvat vokaalit, joissa huuto on alati seinänaapurina. Tämä tulee silmille, tämä nostaa sormen pystyyn, tästä jää jäljet – eli tämä toimii. B-puolen Neighborhood Park on se astetta melodisempi ja pehmeämpi veto, tosin kyseiset termit ovat Stinkbirdin tapauksessa suhteellisia. Kurveissa lentää yhä mukavasti rapa ja biisin sydämen pop-koukulle annetaan tilaa, mutta jääkö tämä nyt hiukan kesken sitten kuitenkin?

Kesän asianmukaisissa meuhkausjuhlissa esiintynyt nelikko osaa ottaa garagesta osia ja ymmärtää popin kokoonvetävän voiman rouheammankin rockin sisällä. Osumia syntyy jo selvästi, mutta jalostustyötä on vielä edessä, jotta tässä päästään oikeasti seuraavalle tasolle.

Mika Roth


Teemu Halmkrona: Seasonal Moods Teemu Halmkrona: Seasonal Moods

Teemu Halmkrona on Helsingissä vaikuttava pianisti-säveltäjä, jonka uusi EP pitää sisällään viisi pianokappaletta. Halmkronan itsensä säveltämät, soittamat ja äänittämät kappaleet edustavat saatesanojen mukaan uusromanttista suuntaa, impressionismin ja kamarimusiikin toimiessa myös oivina viittoina.

Pianolla siis mennään ja piano saa myös riittää, eikä Steinway-flyygelin kyky heijastella tuntoja jää toisaalta kaipaamaankaan mitään lisukkeita kylkiinsä. Melankolia on alati läsnä, mutta The Siblings osaa silti lipua halki seesteisten maisemien jotenkin samalla lohduttaen, kannustaenkin. Samaa jään alta kumpuavaa elämää hehkuu myös A Frozen Brook, jolla Halmkrona työntää niukasti annosteltuihin nuotteihin luottavan kappaleensa lähemmäs illan hämyä ja hiljaisuutta. Reilussa puolessatoista minuutissa ehditään kuitenkin taittaa huomattava matka niin tunteiden kuin musiikinkin saralla. Kolme kertaa mittavampi avausraita Blossoming Cherry Trees ansaitsee myös huomion, jos nyt elokuvamaisempi numero onkin hieman muusta joukosta erottuva.

Seasonal Moods on nimensä mukaisesti erilaisia tuntoja ja tunnelmia heijasteleva kokonaisuus, jonka rauhallinen verkkaisuus saattaa olla toisinaan kaihoisampaa, mutta aina elinvoimaista. Nyt vähemmän on taatusti enemmän.

Mika Roth


The Blassics & Rösteri: Split The Blassics & Rösteri: Split
FTK-levyt / Odd Funk Records

Tämänkertaisen koosteen ainoa splitti on rakkaudenosoitus niin vanhaa kunnon vinyylilevyä, kuin svengaavan groovaavia soundeja kohtaan. Harmillisesti arvioitavaksi saapui vain kylmiä tiedostoja, mutta ykköset ja nollat pystyvät tietysti myös välittämään oleellisen. Hivenen poikkeuksellista splitissä sen sijaan on se fakta, että kummallakin puolella käsitellään samaa biisiä.

Ensimmäisenä lyöntivuoroon pääsee The Blassics, joka soittaa afrobeat-, funk- ja blues-vivahteilla höystettyä, toisinaan jazziinkin taipuvaista materiaalia. Tilaa on tietysti monelle muullekin genrelle, musiikillisten heilurisaranoiden veivatessa vallattomasti kirskuen. I Wanna (Show A Lil Trick) on sen kaliiberin siivu, että moinen pistää aivopoimut rypistelemään villisti, mutta en kiistä vetovoimakentän maagisuutta. Torvet ja rytmipuoli korvaavat sanat instrumentaalirallissa, aurinkovoima paistaa hymyn poskille ja tuulivoima tuivertaa suupielet ylöspäin.

Savolainen räptrio Rösteri ottaa biisin käsittelyyn ja otsikoksi on pistetty monitulkintainen Fankkisafka. Viittausta on tietysti jäsenistöön, mutta musiikki on muutenkin ihmisen ravintoa, eikös vain? Niko Nova, Riku Ryysyläinen ja Soul Valpio antavat riimien sinkoilla leppoisten vibojen hallitessa tilannetta. Sivustatukea antaa vielä DJ Stedi, joten ainakin sakkia on riittämiin kunnon bileiden järjestämiseen. Alkuperäinen on aina alkuperäinen, mutta nostan kansihattua Rösterinkin kipparoimalle versiolle.

Mika Roth




Lukukertoja: 734
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s