Jess By The Lake: HUMAN

Svart Records

Kaikki kunnia moderneille tavoille ja musiikinkin kehittymiselle lukuisilla eri saroillaan, mutta kaikki kehitys ei ole positiivista voimaa. HUMAN on kirjoitettu isoin kirjaimin Jess By The Laken toisen pitkäsoiton otsikoksi, ja nyt huudetaan nimenomaan ihmisten ja ihmisyyden perään. Yhtyeen tyyli on edelleen tummaa orgaanisuutta korostavaa kitararockia, jossa melodisuus on voimavara ja soundin syvyys tavoiteltava hyve.

Aikaa on ehtinyt kieltämättä kulua vuoden Under The Red Light Shine -debyyttialbumista, mutta tuo ei ole niin paha juttu. Uuden kiekon tyyli näet kumartaa vielä huomattavasti kaukaisemmille ajoille. HUMAN on sielultaan ajatonta, bluespohjaista ja aitoon bändisoundiin luottavaa kitararockia, jossa vokaalit huokuvat tunnetta ja biisit saavat kehittyä tavoillaan. Sanomaa alleviivatakseen vokalisti Jasmin Lampisen johtama yhtye päätyi äänittämään kappaleet magneettinauhalle livenä. Näin ei tehtykään mitään loputtomia ottojen sarjoja, vaan kaikki syntyi maagisista, yhteisistä hetkistä.

Ensimmäisenä sinkkuna maailmalle ehtinyt Sister rikkoo heti ’leikkikentän sääntöjä’, ollen yksi albumin hitaimmista ja maalailevimmista numeroista. Nopeasti tarttuvaa pop-koukkua ei siis ole, mutta vastaavasti yhtyeen hetkittäin hiljaisuuden rajoille hiipivä soitto saa draaman loistamaan näyttävästi rämähtävissä äänivalleissa. Ei se määrä vaan laatu. Toinen sinkku ja albumin avaava Jaleihou veivaa ikiaikaista kiertoaan villi tuli silmissä, kun isolla pyörällä pyörivä rockin paasi mellastaa aikansa. Ehkei mitään uusinta uutta, mutta biisistä löytyy roppakaupalla mojoa. Ei se teknisyys vaan toinen tärkeä T-sana: tunne.

HUMAN korostaa analogisella muodollaan ihmisyyttä, jossa rosoisuus ja sielukkuus eivät ole algoritmein vangittavissa. Tarttuvuutta voi kuitenkin luoda eri tavoin. Kohottavasti laukkaava Alice rullaa asteen keveämmin ja jouhevammin, latauksen kääntyessä aurinkoisemmalle puolelle katua. Ovelilla soundillisilla sivulisillä ja kiertävällä rakenteella leikittelevä Wandering Kind nousee myös kärkijoukkoon, erottuen niin muodon kuin hengen puolesta naapureistaan.

Albumin A-puolen astetta lyhyemmät kappaleet kantavat mielestäni vaivatta, mutta jälkimmäisen puoliskon yhä pidemmät siivut tekevät kokonaisuudesta epätasaisen. Sielukas Falling Under toki saa tutun muotonsa liekehtimään hetkittäin ja The Shame hohtaa myös kohokohdassaan, vaan muuten on vaarallisen tasaista.

HUMAN on otsikkoaan korostaen kaikkea muuta kuin erheetön luomus. Itse asiassa albumin osat tuntuvat päätyneen yhteen hetkittäin suorastaan oudoissa kulmissa, mutta samalla lopputulemaan on tietysti tullut mukaan yllätyksellisyyttä. Pidän osista, ideasta ja näkemyksestä, en niinkään lopullisesta muodosta, mutta ehkä kaiken pitikin tapahtua juuri näin. Sitä on ihmisyys ja osat ovat tällä erää summaansa suurempia.