Drug Store Raid: Pop Songs For People Who Might Get Killed

Omakustanne

Toisinaan muisti tekee tepposiaan, tai vähintäänkin värittää kuvia menneestä. Drug Store Raidin puolentoista vuoden takainen Background Music for Family Arguments -debyyttialbumi oli muistikuvissani lievästi sekava satsi pääosin 70- ja 80-lukujen kitararockin, popin ja hetkittäin myös postpunkin ilottelua, mutta oliko bändi jo silloin todella näin lennokkaalla päällä? Asia piti ihan tarkistaa ja olin väärässä: esikoinen oli vieläkin hullumpaa menoa kuin mitä muistin. Tosin hyvällä tavalla edelleen.

Kuten tämä pohjustus jo antaa ymmärtää, yhtyeen toinen pitkäsoitto on musiikillinen plumpsahdus altaan syvään päähän. Ja siellä on muuten käynnissä melkoiset allasbileet, jossa nauru raikaa aivan liian kovaa ja juomat läikkyvät. Toisille moinen mekastus ja mellastus on taatusti liikaa, vaan toisille se on mahdollisuus itsensä ilmaisun seuraaville tasoille murtautumiseen. Löysää siis kaulusta ja vyötä, jos haluat nousta tämän vaunun kyytiin.

Sinkkuja on saatu jo muutama, eikä supertarttuvaan ”ai-ai-ai-ai” -huuteluun nojaava Apple Junkie Birds voi synkentää kenenkään kulmikkaammasta pub rockista ja uudesta aallosta pitävän päivää. En sano Madness, joku teki sen jo puolestani. Aika samoilla jousilla pomppii Meaning of My Life, jonka aarre on kertosäkeen simppeli solmu. Alkuun pidin rupisia soundeja virheenä, mutta olen sittemmin tainnut päästä lähemmäs tekijöiden taajuutta.

Sinkuista on ehdottomasti tuupattava parrasvaloihin myös nykivän funkkaava ja rempsakkaan rohkea Ernie Playing Blues. Biisin rakenteissa kaikkea on periaatteessa ihan liikaa, kun basso groovaa, torvet törähtelevät, vokaalejakin riittää ja sitä rataa, mutta mustan aukon tavoin vetovoima on lopulta kaiken juju. Vastavuoroisesti niin ikään sinkkuna jo maailmalle ehtinyt Batz N’ Bratz antaa äänikenttien leijua levollisemmin, vaikka hetkittäin kitararockin murikoilla viskookin.

Outous on ok ja kumma kaunista, mutta niiden lisäksi tarvitaan myös ideoita ja oivalluksia kaikkea kantamaan. Popin koukkuisuus on ehkä hivenen syvällä The La La Onen sisällä, mutta se on siellä. Exit Through The Kink Shop omaa myös lateksinalaisia voimia ja nykivä avausraita Here Comes Franz manaa joka kerta kasvoille hymyntapaista liikettä. Toisinaan yhtyeen outous on voimavara, mutta aivan aina ehkei sittenkään.

Taiteellisempaa törähtelyä kuullaan And Everything Was Nice on kuin David Bowien ja Devon kolari, jossa kaikki jäävät päät pyörällä istumaan paikoilleen ja mutisemaan jotain outoa. Ei ihan välisoitto, mutta ei oikea biisikään. Levyn nimibiisi Pop Songs For People Who Might Get Killed sulkee verhot komeasti kumartaen ja lievän nickcavemaisesti virnistellen. Tiedättehän.

Yhtye on outo ja hassu, ärsyttävä ja räikeä. Lasken kuitenkin plussat ja ne ylittävät miinukset tuosta vain, joten ei muuta kuin altaan toiseen päähän meuhkaamaan.