Utopianisti: Henki

Unnecessary Leftover Music

Utopianisti on säveltäjä ja multi-instrumentalisti Markus Pajakkala luotsaama projekti/tapaus/ilmiö, jonka tekemiset puhkaisevat tunnettuja rajoja kerran toisensa jälkeen mitä persoonallisimmin elein. Tällä erää yhteistyötä on tehty kuoron kanssa. Sanattomaan ääneen on päässyt tarkemmin ottaen Petra Poutasen johtama Tampereen Ihankaikkinen Kuninkaallinen Tuomiokuoro.

Henki on saatesanojen mukaan matka henkisyyden äärelle, mutta sanattomuuden ansiosta tulkinnanvapaus on suuri. Saatteessa opastetaan myös viisaasti ajan ja tilan antamisessa itse musiikille, koska näin elokuvamainen, lavea ja rauhallinen musiikki solahtaisi arjen hälinässä helposti taka-alalle, tarpeettoman koreaksi tapetiksi. Mistä albumissa sitten on pohjimmiltaan ja musiikillisesti kyse?

Taivas ja Helvetti antavat otsikkoina osviittaa. Taivas on kuulaan kirkas ja eteerisen kevyt tuokio, saksofonin nopeiden nuottien välkkyessä vokaalien kirkkaan virran edessä. Mieleen nousevat kotoiset järvimaisemat, pitkät joet ja kallioiset, mäntyjen peittämät niemet. Helvetti on rytmivetoisempi, kaikuvampi ja vaanivampi numero, jolla äänet tuntuvat kumpuavan maan alta, luolista, yöstä, pimeydestä. Ja nämä mielleyhtymät oli kirjattu ylös muistiinpanoihin jo ennen kuin edes tiesin kappaleiden nimiä.

Levyn teemat syvenevät toisella puoliskolla, kun elokuvamaisen ja toisinaan minimalistisella tavalla jazzahtavankin kokonaisuuden koko syvyys paljastuu. Messu on nimeään keveämmin ajattomuuden aaltojen yllä liitävä rauha, jota jokin ajaa samaan aikaan eteenpäin. Kuoron kerrokselliset äänet piirtävät maailman, jossa valon värejä ja asteita on loputtomasti.

Levyllä tapahtuu paljon, kunhan pintojen alle vain upottautuu ajatuksella. Henki ei kuitenkaan sotkeudu linjoihinsa, sillä kaikkea toimintaa ohjaa hellän vakain ottein alati vallitseva materian niukkuus. Näin pianon yksittäiset nuotit, kuoron äänet ja harvat kiihkeämmät kohdat rakentavat kaikki yhtä suurta kuvaa. Tasaveroisina osina, pieninä murusina suuressa mosaiikissa.

Entä miltä kuva lopussa näyttää, mihin Henki kuulijansa vie? Ensimmäisen puoliskon sulkeva Vapautus on nimensä veroinen avainhetki, jolla kaikki oleelliset elementit nousevat ensi kertaa todella korkealle jalustalle. Sanaton laulu voi kertoa runsaasti, jos niin valitsee ja kukin voi kuulla eri asioita. Kaiken sulkeva Rauha on isoa ääntä ja korkeita kattoja, mutta myös kauniisti ilmassa leijuvia ja ajatuksia herättäviä nuotteja.

Allekirjoittaneelle levy toi rauhan ja sävyisän olon, enkä muista Utopianistin onnistuneen aiemmin näin loisteliaasti. Viiden vuoden takainen Tango Solo on yhä hieno levy, mutta Utopianisti on jälleen pyyhkinyt aiemmat linjat ja piirtänyt suurelle taululle jotain uutta.