Arttu Tolonen: That Little While

Omakustanne

Arttu Tolonen on artisti, jolla on pitkä, värikäs ja monipuolinen musiikillinen historia. Monet tuntevat tietysti isommat nimet matkan varrelta, kuten Giant Robotin ja Black Audion. Tolosen taival 90-luvulta tähän päivään on kuitenkin huomattavasti leveämpi, rikkaampi ja syvempi. Riitaojan elokuvamaisesta venymisestä Halme Prospektin maailmajazziin on matkaa, eikä Them Bird Thingsin psykedeelinen rockfolkblues ole sekään menettänyt voimaansa vuosien saatossa.

Miksi mainitsen kaikki nämä menneet nimet? Koska jokaisesta niistä on mielestäni havaittavissa jotain Tolosen pitkälti instrumentaalisella ja sävyisällä sooloalbumilla. Tolonen on tullut ja mennyt eri projekteissa, yhtyeissä ja ilmiöissä. Monesti hän on ollut silkka soittaja toisten johtamilla jutuilla, mutta samalla on tietysti tarttunut kaikenlaista muistin raidoille.

That Little While on mielenkiintoinen tilkkutäkki, joka on koottu kaikesta päätellen suurella rakkaudella elektronisesti sävyttyneen musiikin eri puolilta. Soittimissa on ns. eläviä instrumentteja ja runsaasti konehuoneen puolelta tullutta, eikä toista usein erota toisesta. Eikä se ole tarpeenkaan, koska itse äänet ovat vain osia kokonaisuudesta ja tekemisen välineitä.

Levyn yksitoista raitaa ovat matka, josta on toisinaan vaikea erottaa suoranaisia vaiheita tai osia. Kaikki tapahtuu liukumien myötä kuin yhdessä pitkässä otossa, belatarrmaisessa elokuvassa. Sinkkuraita White Hairs Are the Voice of the Wind of Death on levylläkin silkka pariminuuttinen luonnostelma, joka vaihtuu kuin huomaamatta Feeling But the Edges of Thingsin melankoliseen ja hitaaseen elektroamericanaan. Kulmat on hiottu pehmeiksi ja banjo kaveeraa humisevasti kaikuvien taustojen kanssa.

Sama luonnosmaisuus ja jännä keskeneräisyyden tunne vallitsee halki albumin. Ville Pirisen ja Arttu Partisen kanssa kasattu Atlas saa suorastaan kiukkuamaan, kun lupaava kehys kelpaa ainoastaan kahdeksi minuutiksi. Idea olisi kantanut selvästi pidempään, mutta nähtävästi tässäkin mennään armottomasti kokonaisuus edellä ja iso kuva keskiössä.

Niinpä Interlude saa johdattaa äänet albumin toisen ja viimeisen vierailijoita sisältävän raidan luo. Slow Giving on Timo Kämäräisen kanssa tehty tunnelmallinen rockpala, jonka pitkät soolomaiset kuljetukset tarjoavat levylle vahvan keskiharjanteen. Etenkin kun perään kuullaan em. sinkun B-puoli Could You Not Wait a Little Longer, jonka unenomainen ja silti nopea rakenne täydentää kuultua. Olisiko sinkulla kuultu Koneveljet-versio ollut tässä yhteydessä toimivampi? Kysymys jäi kummittelemaan allekirjoittaneen mieltä.

Levyn viimeinen vaihe on elokuvamaisempaa ja osin sirpaloituneempaa maalailua, jossa tuokiot kehystetään eri tavoin oudoksi jatkumoksi. The City She Parts in Three on kenttä-äänityksiltä vaikuttavine hälyinen ja solinoineen jo enemmänkin kuunnelmaa. Kaiken sulkee lopulta banjolla terästetty A Dream of Twigs and Wisps, jota myös tarvitaan juonteita sitomaan.

Ensin hämmästelin sitä, ettei levy varsinaisesti ottaen tunnu etenevän mihinkään suuntaan. Vika lienee itse ajattelumallissa, sillä That Little While on enemmänkin lintuperspektiivistä hahmoteltava maailma. Välillä tullaan lähemmäs pintaa, toisinaan etäännytään kauemmas ja voidaan liitää ilman alku- ja loppupisteitä. Biisipareja ja siltoja löytyy, kunhan albumille antaa vain aikaa ja todella kuuntelee sitä.