Saga Olsson: Tummat tunnit

Soit Se Silti

On täysin normaali toimintatapa, että esikoisalbumille summataan parhaat palat uran alkupuolen sinkuista. Saga Olssonin tapauksessa se tarkoittaa viimeisen reilun kahden vuoden sinkkukatrasta, jonka seitsemästä biisistä kuusi kuullaan Tummat tunnit -esikoispitkäsoitolla. Suomenkielinen poprock, pop ja rock ovat kaikki edustettuina kattauksessa, jossa ei nyrpistetä nokkaa tanssittavammankaan materiaalin edessä. Avainkysymys kuuluukin lopulta: onko tässä kaikille jotakin, vai hajoaako paletti liian laajalle alueelle?

Kysymys on esitetty, enkä osaa vastata siihen edelleenkään tyhjentävästi. Arvio on aina näkökulma, yhden ihmisen tulkinta koetusta. Albumilla on yksitoista raitaa ja mittaa kertyy päälle 42 minuuttia. Aiemmin julkaisemattomia on viisi kipaletta ja ns. uudet biisit kuullaan pitkälti levyn jälkimmäisellä puoliskolla. Rokkaavampi Tulevaisuuden historiaa olisi kaikkine Luukas Oja -vaikutteineen ollut tietysti napakka startti, mutta samalla vähintään lievästi harhaanjohtava irtiotto. Uusien biisien valio on ansiokas, mutta kuullaan vasta kolmantena.

Avauksena soi debyyttisinkku All In, joka nimestään huolimatta on ihan suomenkielinen poprokkis. Parisuhteen mutkat nostetaan ruodittavaksi – aihepiiriin palataan monesti – ja ison kertosäkeen kohdalla startti osoittautuu osumaksi. Vielä tiukemmin kuulijan koukuillaan sitoo toinen vuoden 2024 sinkuista, eli Paperini, kynäni ja mieleni, jonka nostan koko albumin kovimmaksi tuokioksi. Olsson osaa kiteyttää sanoillaan isoja asioita. Yhdessä lauseessa todetaan, kuinka kohta olemme taas atomeina ilmassa ja pian jo pohditaan laulujen tapaa löytää kertojansa. Isoja lauseita ja sanoja, jotka istuvat Olssonin suuhun ongelmitta.

Hieman myöhemmin dancen kanssa säksähtelevä Toukokuu kaipaa kevättä puolen vuoden marraskuun päätteeksi ja Kintsugi sykkii vielä pidemmälle tanssiklubin peilipallojen alle. Muodoista voi olla montaa mieltä, mutta tekstittäjänä voin vain hämmästellä esikoisen ansioita. Eivät kaikki palat toki mestariteosten luokkaa ole. En voi sanoa täysin ymmärtäväni TJ TJ ja Meteorin alla -kappaleita, jotka heikentävät jälkimmäistä puolta ja saavat albumin tuntumaan ylimittaiselta.

Olsson on armoitettu sinkkuartisti, jonka kyky vaihtaa pukuja, lavasteita ja tarinankerronnallisia genrejä on kuin parhainta kameleontti-Bowieta. Albumiksi sidottuina osat eivät vain tunnu istuvan ongelmitta yhteen. Primaveran sijaan näen edessäni jotain frankensteinmaisempaa kokonaisuutta, jossa Suruisa Luisa on päätynyt vääriin bileisiin ja euroviisurokkailu Symmetriaa heijastaa kummia asioita jotenkin oudossa kulmassa. Oliko tämäkin biisi samalla levyllä?

Esikoinen ei ole kokonaisuutena osiensa summan arvoinen, mutta osia kannattaa kuunnella erikseen ja sinkkuja pyörittää. Olsson osaa tehdä huipputarttuvia ja raikkaan yllätyksellisiä biisejä, joita toivottavasti kuullaan vielä monia.