Julkaistu: 06.11.2026
Arvostelija: Mika Roth

Humu Records
Anis Kiitun toinen albumi jatkaa fuusio-folkiksi musiikkiaan kutsuvan yhtyeen/projektin kehitystä. Likipitäen kaiken materiaalin kirjoittava Anna-Riikka Vehviläinen on koonnut yhteen värikkään kappalejoukon, jossa A-puolen menevämpi laskettelu sekä B-puolen pidempää tarinankaarta rakentava osuus etenevät suuntiinsa. Saatesanoissa puhutaan Anis Kiitusta artistina, mutta sovitukset on merkitty yhtyeelle. Soiton saralla iso joukko ansaitseekin kumarruksen nimenomaan taipuvaisena yksikkönä.
Levyn kummatkin ennakkosinkut löytyvät A-puolelta ja niistä VANNIn kanssa esitetty Laila osoittautuu oikeaksi menoässäksi. Puhelaulu modernisoi soundia ja monituisista paloista huolimatta äänikenttä pysyy selkeänä, tehosteiden kirjaimellisesti tehostaessa lopputulemaa. Aivan vastaavaan folkin riemukiitoon ei muilla raidoilla ylletä, tosin B-puolen Myrskytuuli puhaltaa veikeästi keinuen Kajoon valoa ja voimaa. Liki seitsenminuuttinen soittoilottelu on kuitenkin progempaa folkkia, svengaavan rakenteen tarjotessa soittajille yksi toisensa jälkeen soolonäytön paikan.
Kokonaisuuden suurin rakenteellinen elementti on kolmen kappaleen muodostama tarina Vehviläisen isotädistä, joka ottaa itselleen leijonan osan B-puolesta. Toisen maailmansodan kaukaisalla kumulla käynnistyvä Päiväkirja kronikoi vuoden 1941 syksyn maailmaa. Arjen murheet ja pienet asiat lausutaan ääneen, mutta musiikki soi ahdistuneesti, jotenkin litistyneesti ja vääristyneesti, aivan kuin jokin olisi pahasti pielessä.
Taustaksi kerrottakoon, että isotäti vietiin nuorena opiskelijan kesken koulupäivän sairaalan suljetulle osastolle, josta hän ei enää koskaan palannut. Mielisairaalat olivat tuohon aikaan paikkoja, joista ei puhuttu, eikä sinne päätyneitä ihmisiä juuri mainittu. Hiljaisuuden ja vaikenemisen kulttuuri mahdollisti ikävien asioiden tapahtumisen, kuten Lau Naun Själö-albumi minulle jokunen vuosi sitten avasi. Aivan terveitä tai vähintäänkin yhteiskuntakelpoisia naisia saatettiin sulkea parantolaan, vain yhden henkilön lausunnon perusteella.
Tarinan toinen osa Maire kertaa evakkojen matkan ja palaa takaisin isotädin tarinaan, jolle annetaan hetkeksi ääni. Onko kertoja kenties äiti? Niin tai näin, itse kappaleen isoksi käyvä kertosäe antaa melodian vyöryä hitaan kosken tavoin ylle. Synkemmäksi tarina käy Rakkaudella, äiti -raidan toimiessa eräänlaisena jälkikirjoituksena. Sairaan ja tuskaisen sielu vain todetaan jotenkin vialliseksi, tai ehkäpä omaan aikaansa sopimattomaksi. Kauneus yhtyy jälleen musiikin rakenteisiin, kun kuoron kerrostetut vokaalit yhdessä puhelaulun kanssa ampuvat sanojaan armotta.
Kajo on yhdeksän raidan mitassaan periaatteessa kompakti, mutta en ole täysin varma ainesten jäsentelystä. Albumin avaava ykkössinkku Lammenlaulu ei saa ilmaa siipiensä alle ja ensimmäisen puolen sulkeva särökitarainen Valonkajo on kuin väärään kylään ja oikeastaan lääniinkin päätynyt näkemys Neil Youngista. Karjalan kielellä esitetty loppuloitsu Nägyjäks singahtaa myös omaan suuntaansa, että satunnainen kuulija saattaa hämmentyä pahemman kerran.




Riisuttua ja rosoista folk-musiikkia luova artisti.
Linkit:
facebook.com/annariikka.vehvilainen
instagram.com/aniskiitu
(Päivitetty 6.11.2026)