Pienet
Pienet - Syyskuu 2021
24.09.2021
20 000 Hz: Kaupungin kireimmät housut
Stupido Records
Syksy on kiistatta saapunut, mutta sehän on vain hyvä asia. Sehän näet tarkoittaa sitä, että 20 000 Hz -yhtyeen uusi vinyyli-EP on ilmestynyt. Kaupungin kireimmät housut EP on tiukkaakin tiukempi paketti sitä itseään, jolla lo-fi outopopin sanansaattajat iskevät retrosynansa jälleen kerran kultasuoneen.
EP:tä kesän korvalla edeltänyt Varjot-sinkku on sysätty vinyyliseiskan B-puolelle, kun taas A-puolen ovat vallanneet nimibiisi ja jo viisi vuotta sitten verkossa alkujaan julkaistu Antisosiaalinen persoonallisuushäiriö. Keskitytään kuitenkin uuteen tarjontaan, eli nimibiisiin, jonka tulkitsee vieraileva Mara Balls. Ytimessä on turboahdettu syntetisaattorirytmi, jonka matalateknisyys vetää vertoja naisvokalistin tinkimättömälle tulkinnalle. Tämä on rock kaikilla isoilla kirjaimilla, tämä on lo-fi synailua ja kaiken alla puksuttaa uupumaton groovebasso. Äänimassa on kokkareinen ja rikkinäinen, mutta niinhän sen pitääkin olla, sillä nyt ei todellakaan hifistellä.
Kolme biisiä, kolme hieman erilaista kuvaa samasta kummallisuudesta ja kolmeen kertaan hymyn kare nousee suupieliin. Voisiko yhtye jo nousta varjoista koko kansan rakastettavaksi? Toivon todella niin, sillä uusi normaali kaipaisi myös uusia musiikillisia rikasteita.
Mika Roth
Anis Kiitu: Kaunis / KaiholaHumu Records
Riisuttua ja rosoista folkkia esittävä Anis Kiitu tekee muutaman todella rohkean liikkeen debyyttisinglellään, jotka jo yksistään ansaitsevat huomatuksi tulemisen. Ensinnäkin esikoissinkun avausbiisin ensimmäisen minuutin sisään saadaan lastattua uskomaton määrä negatiivista energiaa, sekä joitain suunnattoman satuttavia sanoja. Nyt on kyse jostain muusta, eikä maailma ole mikään kaunis paikka elää.
Toisen yllätyksen tarjoaa musiikin muoto: kaunis ja nähtävästi täysin akustinen folk, jossa haitari soi rehvakkaana ja viulu kirjaimellisesti riipii sielusta lankoja. Kaunis-kappaleen lyriikoissa kertoja käy läpi kaikkea sitä saastaa, joka hänen päälleen on kaadettu, niin itsensä kuin toistenkin toimesta. Kuinka huono ja riittämätön yksi nainen voikaan olla. Synkkyyttä suosii myös Kaihola, jonka sydämessä on kaipuu, kaipuu syystä ja toisesta kohtalon pois tempaaman perään. Mitään et voi, paitsi jatkaa eteenpäin ja toivoa parempaa huomista.
Kaunis / Kaihola on hyytävän tehokas biisikaksikko, jonka kuultua pitää katsella hetki vain ikkunasta ulos ja punnita tuntojaan. Musiikki antaa ja ottaa aina, liike ja vaihdon määrä vain vaihtelee kuuntelijoittain. Hienoa ja hiljaiseksi vetävää, eikä lainkaan huonolla tavalla.
Mika Roth
FRANK FRANK FRANK: FridaEclipse Music
Tätä EP-levyä olen odotellut kieli pitkällä, sillä elektronisesti sävytettyä taidepoppia luova FRANK FRANK FRANK ylitti kesäisellä This Love -sinkullaan kaikki odotukseni. Ja se ei ole ihan vähän sanottu, sillä trion muodostavat Stina Koistinen, Anni Elif ja Amanda Blomqvist. Toki olin aluksi epäileväinen superbändien ollessa usein ailahtelevaisia, joten ydinkysymys kuuluukin: kestääkö taika kokonaisen EP-levyn verran?
Kyllä. Kuuden raidan mittainen Frida ei ainoastaan yllä vuoden 2017 ja 2018 sinkkujen tasolle, vaan pistää vielä paremmaksi. Mukana ei ole Bikini Bodyn kaltaista telaketjudancea, mutta eipä sitä toisaalta kaivattukaan. Sen sijaan EP:n yhtenä sinkkuna julkaistu Oscillator on minuutin (!) mitassaan riittävän päräyttävä seikkailu rytmien ja vokaalien ihmemaailmassa. Samoilla laulusamplailuaalloilla surffaileva High & Low lienee em. This Loven kanssa se kaupallisin rajapinta, tosin Fridan ei liene tarkoituskaan myydä platinaa ja rikkoa striimauspalveluiden ennätyksiä.
Kokeiluhenkisen taidepopin ja elektronisten äänien leikkikenttien kanssa on helppo hullaantua kokeiluista kokeiluiden itsensä nimissä, mutta mielestäni tässä on kyse jostain enemmästä. Hauskaa, erilaista, rohkeaa ja oman rajattomuutensa tunteesta hullaantunutta musiikkia. Olisiko jo aika tehdä esikoispitkäsoitto?
Mika Roth
Insomnium: Argent MoonCentury Media
Insomniumilla on jo melkoinen määrä kilometrejä mittarissaan, mutta niin vain Joensuussa jo 90-luvun loppupuolella perustettu metallipartio jatkaa toimintaansa. Kahdella viimeisellä pitkäsoitollaan Insomnium on noussut maamme albumilistan kärkeen, joten kehitys on ollut nousujohteista.
Itse asiassa Insomniumin piti lähteä kiertämään maailmaa vuoden 2019 Heart Like a Grave -pitkäsoiton tiimoilta isomminkin, mutta kun keikat ja kiertueet sitten sattuneesta syystä peruttiin, päätyi tämäkin ryhmä säveltämään uutta musiikkia. Argent Moon EP niputtaakin bändin kolme tänä vuonna julkaisemaa sinkkua, joiden jatkoksi kuullaan olosuhteisiin nähden yllättävänkin folkahtava The Wanderer -niminen neljäs raita. Ryhmän eeppinen ja progehtava death metal toimii kaikilla sylintereillään ja bisiikynätkin ovat terässä, joten vahva vaihe selvästi jatkuu 20-luvun puolella.
Rauhallisempi The Antagonist on murskaavan kauniissa melodisuudessaan ja doomahtavassa möyrinnässään yksi kohokohta, mutta yhtä vahvaksi laskisin myös päälle seitsemänminuuttisen The Conjurerin. Kauneus kohtaa metallisen voiman, surumielisyys suuret äänivallit, ja silti kaikki osataan pitää myös ymmärrettävän pienenä. Maailma tulee jatkamaan kulkuaan ja kun Insomnium pääsee taas kiertämään areenoilla, on yhtyeellä käytössään kelpo nippu uusia biisejä joista työstää settejään.
Mika Roth
Jankan Eläinpuisto: Sikin Sokin
Funkkaava, rokkaava, räppäävä ja pomputtava Jankan Eläinpuisto on vuodesta 2018 lähtien julkaissut sinkkuja tasaiseen tahtiin, tosin vuosi 2020 jäi myös sillä suunnalla väliin sattuneesta syystä. Nyt on kasassa ensimmäinen isompi julkaisu, eli viiden raidan ja noin 24 minuutin mittainen Sikin Sokin EP.
Uusi normaali ja negatiivisella sama vanha maailma, siinähän sitä riittää aihetta yhteen jos toiseenkin kipaleeseen. EP:n sinkuksi ja videobiisiksi valittu Karhunpoika sairastaa räyhää jopa siinä määrin, että rockin reuna raapii metallin laitoja. Kyseisellä raidalla vieraileva Jones on EP:n ainoa vahvistaja, eikä Jankan Eläinpuisto jää sen kummempaa vetoapua kaipaamaankaan. Nimibiisi Sikin Sokin pistää valkoiset miehet funkkaamaan vakuuttavasti, progen ja rockin sotkiessa pinnat asianmukaisesti. Avaukseksi sijoitettu Hyvinvointimainos hieroo puolestaan nykymaailman autuasta ihanuutta vasten kuulijan kasvoja, on näet aika ymmärtää oma paikkansa, joka ei olekaan kukkulan kunkun tuolilla.
Sikin Sokin pistää nimensä mukaisesti hieman kaikenlaista sekaisin, ottaa hieman tuolta, lisää vähän tänne ja liimaa väliin jotain aivan muuta. Lopputulema ei kuitenkaan hajoa sirpalemaisuuteensa, vaan saa vastavuoroisesti siitä vain entistä enemmän voimaa.
Mika Roth
Lapsuus: Haamuna maailmassaStupido Records
Aika tarkkaan vuosi sitten Lapsuus totesi kuinka Kaikki menee mustaksi. Sittemmin melodista punkrockia isommilla vasaroilla ja terillä työstävä bändi on jatkanut porautumistaan entistä syvempiin, likaisempiin ja kenties myös uusia mahdollisuuksia avaaviin suuntiin.
Uudelta EP:ltä on tähän mennessä lohkaistu vasta avausraita Elämän maku suus sinkuksi, mutta kyllähän melodisempi Haamuna on melkoista korvakarkkipunkkia. Tarttumisluvuiltaan huimaava on myös Kyl mäkin olen idiootti, vaikka Lapsuus potkiikin kiesinsä sen aikana melkoiseen vauhtiin. Pinnat etenkin huimaavasta bassoraidasta ja kipaleen päälle kaatuvasta fiiliksestä, joka saa kaksi ja puoli minuuttia tuntumaan pienoiselta ikuisuudelta. Mukavalta sellaiselta, todettakoon vielä perään
Bändi jatkaa punkrockin parista jo pitkään tuttujen peruspalikoiden kanssa operoimista, mutta ympäristöön istuvan räkäiset kitarasoundit, kipakka naislaulu sekä sopivan sotkuiset rytmiryhmän vetelyt toimivat. Niistä saakin kelpo kehykset elämän makuisille ralleille. Turha siis hillua mitään tekemättömänä haamuna maailmassa, kun ääniraita rypistelee ja nipistelee näinkin mukavasti.
Mika Roth
Makau: Vanha moka alkaa realisoitua
Toisinaan on makuhermoille hyväksi loikata reilusti ulos mukavuusalueeltaan – ja samaan aikaan pysyä sillä. Elektronista tanssimusiikkia omin sääntökirjoin ja tavoin luova Makau pisti puolitoista vuotta sitten Ocean Waves 10 Hours Calm Nature Sounds -sinkullaan Desibeli.netin arvioijan koville, eikä siinä laatusanat tahtoneet piisata.
Oudoilla tanssikursseilla ollaan tälläkin kerralla, mutta neljän kappaleen mittainen EP antaa sentään hiukan enemmän siimaa, tai sitten olen jo sopeutunut Makaun tapaan loihtia kotitanssilattiakappaleita tähän asuttamaamme ulottuvuuteen. Saatesanoissa tyrkytetään vienosti ahdistettua Kaikki mitä toivon -biisiä, jossa kelmeät seinät kieltämättä kallistuvat pään päälle oudon iloisen soundimattorullailun kera. Urbaanimpi ja coolimpi Algoritmit on tahollaan tronmaisen virtaviivainen neonvaloannos, mutta olisiko Nuudelii sittenkin se musta hevonen? Maailma loppuu ja naksuva kipale sirisee, narisee ja pohtii elämän totaalista järjettömyyttä.
Kaikki nämä kappaleet ovat omanlaisiaan kummajaisia, joiden hellyttävissä muodoissa ja epäortodoksisissa tanssiliikkeissä arjen tavallisuus ja musiikin rajattomuus synnyttävät jotain muuta. Kutkuttavat numerot liukuvat vaivattomasti, ne törkkivät kuulijan aivoja, huvittavat, hassuilevat ja synkistelevät – vieläpä samaan aikaan. Tiedä sitten mikä tuo otsikossa oleva moka on, mutta ehkäpä niitä pitäisi tehdä enemmänkin.
Mika Roth
Muddy Moonshine: Charm of Drinking HardPure Noise Records
Southern rockin taitaja Muddy Moonshine on pitänyt matalaa profiilia jo pidempään, joten vuoden 2016 mainio Muddy & Wild -pitkäsoitto on saanut odottaa jatkoaan. Nyt seuraava albumi on kuuleman mukaan jo horisontissa, keulille on kiinnitetty uusi vokalisti ja tässä olisi kaksi siivua tulevaisuutta nautittavaksi.
Tuplasinkun nimibiisi Charm of Drinking Hard kaadetaan kuppiin ensimmäisenä, ja sehän on tuttua southern rockin ränttätänttää, jossa mutkat kiskaistaan suoriksi pusikoita nuollen ja kitarariffi voi rouhia rauhassa ravinnerikkaita mutia seinille. Soundi on muhevan eläväinen ja kahden kitaristin ryhmäksi kaventunut joukko kuulostaa edelleen aidolle asialle, vaikka biisi ei varsinaisesti muotteja murrakaan. Huomattavasti veljeään rauhallisempi Me & You on nimensä mukaisesti tarina kahdesta ihmisestä, mikä on saanut nyt southern rock balladin muodon. Rikas kitaramatto ja akustiset kepit luovat syvyyttä, jota uskalletaan kuitenkin ravistella myös sähköisillä soittimilla, ettei touhu nyt silkaksi nojailuksi taannu.
Kaksi numeroa ovat kuin kolikon kaksi eri puolta, jotka esittävät bändistä kaksi hyvin erilaista kulmaa. Lupaavaa on se, että kumpikin numero on selvästi ansainnut paikkansa tulevalla pitkäsoitolla. Eli laatustandardit ovat kohdillaan ja Muddy Moonshine on toden totta palannut.
Mika Roth
Mutant Blast: Detonation
Kerrassaan nerokkaan loistavan nimen itselleen valinnut Mutant Blast on death’n’rollia soittava bändi jostain päin eteläistä Suomea. Koronakaudella alkunsa saanut poppoo on pistänyt ulos jo kaksi sinkkua, jotka kumpikin kuullaan myös tällä kuuden raidan mittaisella EP-levyllä.
Metalli on siis jutun juoni ja etenkin deathiin kallellaan oleva sellainen. Mad Maxin maailmoista innoituksensa saanut Break the Wheel potkaisee kelkan vauhtiin Enter the Wasteland -intron jälkeen mitä energisimmin. Sinkkuraita March of the Dead vakuuttaa myös nopealla rullauksellaan, jossa yhdistyy thrashille tunnusmainen lennokkuus ja raskaammat pohjavirtaukset. Nipun toinen sinkkulohkaisu, Blades of Steel, ei sen sijaan täysin vakuuta, vaikka periaatteessa kaikki oleelliset boksit ruksataankin. EP:n yllättävin numero on kuitenkin ankkuriksi sijoitettu Death Ray, jolla Mutant Blast sovittelee maihareitaan jo eeppisimpiin jälkiin – hurmeista räiskettä silti unohtamatta.
Detonation on perinteitä kunnioittava debyytti-EP, jolla persoonallisuuspisteillä ei vielä juhlita. Kipaleita osataan kuitenkin tehdä ja kun riffeissä on voimaa ja melodioissa ideaa, niin helppohan tästä on jatkaa.
Mika Roth
Perjantai: Myötätuulia
Missasin aikoinaan punkahtavaa kitarapoprockia soittavan Perjantain ensimmäisen EP:n vuonna 2018, mutta vuoden 2019 Sydän joka roihuaa ja vuoden takainen Pato / Yöstä yöhön -tuplasinkku osuivat kumpikin mukavasti sinne minne pitikin.
Uusi syksy on saapunut, samoin Perjantain tuorein julkaisu, ja huomaan olevani iloinen ainakin tuosta jälkimmäisestä asiasta. Tällä erää musiikkiannos on neljän biisin mittainen, eikä Myötätuulia EP:ltä ole lohkottu tähän mennessä sen kummemmin sinkkuja. Jotain biisinipun tasosta kertonee kuitenkin jo se, että mielestäni jokainen näistä vedoista toimisi vallan mainiosti sinkkuna. Painopiste vaihtelee mukavasti suomalaisugrilaisen melankolian ja pohjoisamerikkalaisen lanauksen välillä, popin, rockin ja huolettoman punkrockin osuuksien vaihdellessa keitoksessa.
Myötätuulia on niin reippaasti etenevä pikkukiekkoa, etten enää keksi mitään parannettavaa tai muokattavaa. Melodisuus on vankkaa, kitara ja vokaalit edellä puskeva soundi raikkaan rapeaa ja rytmiryhmä osaa soittaa niin etu- kuin takakenossa, mitä biisi sitten ikinä kaipaakaan. Elää ja hengittää taisi olla haastavin numero kantrivivahteineen kaikkineen, mutta niin vain kaikki asettui kohdilleen. Perjantai on totta tosiaan melkoisessa myötätuulessa.
Mika Roth
Split Iris: FogMator Entertainment
Split Iris sulkee vuoden mittaiseksi kasvaneen kehän uudella EP-levyllään, joka huipentaa aiempien sinkkujen tekemän pohjatyön. Puoli vuotta sitten ihmettelin ja ihastelin Fog-sinkun taiturimaisesti koottua metallihirviötä, jonka purukalustossa metalcoren ja raskaimman mahdollisen progemetallijuntan terät ne iloisesti välkkyivät.
Kuuden raidan mittainen EP-levy ylittää jo kirkkaasti 36 minuutin mitan, joten teknisesti tätä voisi kutsua ongelmitta pitkäsoitoksi, etenkin jos eteen olisi tuupattu jokin intro ja loppuun outro. Split Iris on kuitenkin halunnut julkaista nimenomaan EP-levyn, minkä ansiosta mahdollisen pitkäsoiton kohdalla panoksia voidaan tietysti hilata entisestäänkin ylemmäs. Samalla ryhmä on niputtanut yhteen melkein kaikki sinkkunsa, joten Fog-EP käy myös yhteenvedosta ja välitilinpäätöksestä.
EP:n sulkeva ’uusi kappale’, Foreboding Echo, siirtyy äärimetallin osin eeppisillekin laidunmaille. Kiekon avaava Usva pysyttelee puolestaan pitkään pelkkänä efekti-introna, jonka yhteydessä mielessä käyvät jo ambientin ja darkwaven kaltaiset termit. Tietysti metallinen turpasauna koittaa reilun kahden minuutin jälkeen, mutta sävyt ovat rikkaampia, tekstuurit syvempiä. Tästä on hyvä jatkaa.
Mika Roth
Sudenlehti: MelankoliaBend Music
Sudenlehti on Alinan ja Jussin muodostama popduo, joka julkaisi vuonna 2019 kaksi sinkkua. Niistä Anni Bremerin silmät arvioitiin Desibeli.netin sinkkukoosteessa, mutta jatkoa sinkuille saatiinkin sitten odottaa. Vuonna 2020 Sudenlehti esitti Leonard Cohenin tuotantoa, ja mestarin yksi biisi on tarttunut myös tälle EP-levylle.
Melankolia on otsikkona oiva ja kuvaava, sillä nämä kuusi lukua ovat jokainen taipuvaisia varjoisalla seinustalla viihtymiseen. Toki Cohenin kunnioittavasti käännetty Halleluja on lähtökohtaisesti toiveikas ja voimaannuttava kappale, mutta kyllähän senkin helmat raahaavat tummina lattiaa. Ns. uusista kappaleista EP:n keskelle sijoitettu Kirje kohoaa profetiallisiin sfääreihin, pohtiessaan sydämen suuria ja tutkimattomia saloja. Kaikuluotaimen ääntäkö siinä keskellä kuultiin? Aalto etsii myös hiottujen, mutta silti orgaanisten, soundien keinoin popin melankolisen puolen kauneutta. Jussin laulama Joutomaa on sekin viehättävä kudelma, jossa jokainen pienen pieni palanen on osa kokonaisuutta.
Melankolia on hidasta kauneutta, viipyilevää kaihoa ja tekstien huikean tarkkoja huomioita, joiden pinnat heijastelevat tätä kummaa todellisuutta, jota kutsumme myös elämäksi. Tietysti kaiho ja melankolia ovat sidottuja toisiinsa, mutta onneksi Hauenleukoja sentään muistuttaa rockinkin mahdollisuuksista.
Mika Roth
Vainoa: Pelon varjoSuicide Records
Kolme vuotta sitten pohdin sludgen ja hardcoren rajojen kaukaisuutta, kun Vainoan tinkimätön osuus splitti-julkaisulla teki olon suorastaan tukalaksi. Hammaslääkärireissulta tämänkin kertainen rysäys tuntuu, kun viisi sävellystaideteosta hakataan isoimmilla mahdollisilla lekoilla sisään.
EP on itse asiassa ovelasti rakennettu, sillä jokainen biisi on aina edeltäjäänsä pidempi. Samalla ryhmä valmistelee kuulijaa lopussa eetteriin kajahtavaan Musta Paraati -lainaan Metalliset kasvot, joka on saanutkin melkoisen käsittelyn. Matka loppuun on kuitenkin pitkä ja kivinen, mutta nostan esiin silti Vainot eivät pääty koskaan -hc-herkun, jolla iskujen voima ja rahdun asettuneempi tempo toimivat esimerkillisesti yhteen. Tietysti avauksena leukaperiin jysähtävä Näytä kuolemasi minulle on kokemus sekin, etenkin jos etsit musiikin äärimmäisiä rajoja ja ratapalkki maistuu mansikalle.
Kaiken koetun jälkeen em. Musta Paraati -laina on kieltämättä se viimeinen silaus. Yhtyeen sanoja lainaillakseni pimeys on jälleen yllämme, emme saa kuitenkaan luovuttaa, sillä pitää vain tehdä valinta, uskoa ja taistella. Etenkin taistella.
Mika Roth
Vies Vignette: Sebastian
Vies Vignette on kotimainen poprock-duo, joka luo sanalla sanoen ajatonta musiikkia. Sebastian EP:n viidessä raidassa klassiset popin piirteet, folkinkin heleys ja urbaani fiilis tapaavat toisensa onnekkaiden tähtien alla.
Mielestäni koko paketin terävin numero löytyy jo toisesta varsinaisesta kipaleesta, sillä Deadstop pysäyttää mitä positiivisimmalla tavalla kohdalleen. Svengaavan popin groovekierrosluvut ovat optimaaliset, naisvokalistin laulu työntää säkeistöissä itseään syliin ja luisuu kertsissä kettumaisesti hieman sivuun, tosin mitä hallituimmin. Väliosan leppoisassa katveessa saa hetken soida päivänpaisteinen kitarasoolo, kunnes palataan yllättäen alkupisteeseen. Noin neljään minuuttiin annosteltu tunnelmapala Self maalailee tahollaan hienovaraisesti hyvinkin elokuvamaisia maastoja, joiden täysi tarkoitus aukenee vain tekijöille itselleen. Herkässä rakentelussa ja puhkisäröisiksi päästetyissä loppusoundeissa on kuitenkin jotain puhuttelevaa.
Jos kutsuisin Vies Vignetten musiikkia älykköpopiksi manaisin helposti snobismin peikot ja elitismin uhkakuvat esiin. Toisaalta, tämä on älykästä ja taiten rakennettua kitarapoppia vahvalla 60-luvun leimalla, jossa jazzahtavat, progehtavat ja muutkin kunnioitettavat vivahteet saavat kukkia – mutta kokonaisuuden ehdoilla. Älykästä vaan ei arroganttia, ja kerrassaan toimivaa.
Mika Roth
Youso: Black River
Youso on nähtävästi yhden miehen projekti, jolle ei ole kuuleman mukaan suunniteltu mitään sen kummempaa jatkoa. Näin Black River EP on syntynyt täysin paineettomassa tilassa, mikä myös kuuluu näistä viidestä raidasta.
Kiteytettynä Youson luoma äänitaide on melankolista ja hiljaista singer-songwriter musiikkia, jossa akustinen kitara, pienet kosketinsipaisut ja viipyilevä vokalisointi ovat kaiken ydin. Toki taustalla kuullaan muitakin soittimia ja efektejä, mutta valokeilassa ovat vokaalit ja niitä eri tavoin tukevat soittimet. Aiheet tuntuvat karkaavan suurten merien ja aavojen taivaiden tuolle puolen, kun We Dreamed of Being Astronauts kohottaa katseensa tähtiin ja Black River virtaa siellä missä sitten ikinä virtaakin. Ehkäpä nämä paikat ovat saavutettavissa vain silmät suljettuina, mutta ainakin Youson musiikista kannattaa nauttia siten.
Äärimmäisen rauhallinen ja sopuisa EP soljuu kuin itsestään eteenpäin, mikä on myös sen ainoa vakava ongelma. Youson musiikin seurassa kun on niin helppoa kelluskella, että biisit saattavat lipsahtaa tarpeettomankin nopeasti käsistä. Jäinkin kaipaamaan pientä terävöittämistä sinne ja tänne. Jousia, tai jousenkaltaisia synia, käytetäänkin jo jonkin verran, mutta kontrasteja olisi voinut rohkeasti korostaa. Veikkaisin että tämä on ennemminkin tekijän itse itselleen tekemää musiikkia, mutta kyllä se muitakin voisi kiinnostaa.
Mika Roth
Lukukertoja: 3138
Artistihaku
Pieniss� my�s
