Headbangers Ball presents: Arch Enemy (SWE), Misery Inc.
20.11.2006
Nosturi/Helsinki
Maanantai-iltainen Nosturi ei ollut sentään loppuunmyyty, mutta montaa lippua ei voinut olla jäljellä. En näet muista, milloin olisi ollut niin vaikea punkea soittoalueen läpi baaritiskin puolelle. Illan avannut Misery Inc. hoiti lämmittelijän tehtävänsä sikäli hyvin, että bändin huomattavan energinen lavaesiintyminen pisti yleisön liikkeelle, mutta musiikillisesti minulle ei jäänyt keikasta mieleen mitään pääaktin mielenkiintoisuutta vaarantavaa. Jonkinlaista rytmikästä ja melodista hevimetallia ne soittivat, ihan hyvinkin. Ihmettelin tosin, että onko bändissä laulamassa veljespari, niin samanoloisia ympäri lavaa mikkiensä kanssa heiluneet Niko Mankinen ja Jules Näveri olivat. Näverin murinat eivät muuten oikein tahtoneet kuulua äänivallin alta.
Mutta se pääesiintyjä. Suhteeni Arch Enemyyn on ollut kahtalainen; mainio pumppu, toki, mutta mielestäni bändin hype-arvo on ollut ylimitoitettu - kiitos mieleenjäävän kurkkuvokalisti Angela Gossowin. Silti on myönnettävä, että tämä keikka oli vain kova, ja Gossowille kuuluu täysi osa ansiosta. Dead Can Dance -intronauhan jälkeen lavalle säntäsi nimittäin äärimmäisen energinen ja aggressiivinen pumppu, joka näytti heti avausbiiseillä Nemesis ja Enemy Within, millainen keikka oli luvassa. Tuntuvin ero aiempiin kokemuksiini oli albumeita tasapainoisempi livemiksaus: kitarasankaroinnille annettiin vähemmän tilaa, ja etenkin Daniel Erlandssonin rummut olivat keskeinen osa yhtyeen vatsalaukkua täryyttävää hyökkäystä.
Bändi soitti tasaisesti biisejä kaikilta kolmelta Gossowin kanssa tehdyltä albumilta, eikä Johan Liivan aikaisilta levyiltä kuultu kuin Bury Me an Angel ja The Immortal. Loppua kohden keikka keräsi vielä lisädraivia: etenkin murskaava tuplabasaritäräys Ravenous jaksoi vielä herättää kunnioitusta, ja huutopunk-ralli We Will Rise päätti keikan hurmokseen. Encoreita ei kuultu, mutta ei niitä kaivannutkaan.
Arch Enemy on selvästi tietoinen asemastaan, ja keikalla nähtiin ison bändin elkeitä, kuten se, että molemmat kitaristit ja rumpali saivat kaikki heittää usean minuutin mittaisen soolon biisien välissä. Fredrik Åkersonin kohdalla tämä oli vielä ihan nautittavaa, etenkin kun koko bändi jamitteli taustalla, mutta Michael Amottin hitaan mahtisoolon aikana olisi ollut sytkäreille tilausta - yleisöä täplittäneet kamerakännykät ovat kehno korvike. Kaiken kaikkiaan keikasta kuitenkin henki suosion aallonharjalla ratsastamisesta seuraava hurmio. En toki povaa Arch Enemylle pudotusta, mutta tilaisuudet nähdä bändi kannattaa hyödyntää nyt. Voit kokea elämäsi keikan.
Mikko Heimola
