17.08.2024
Tiivistämö, Helsinki
Lauantai valkeni täynnä tuskaa, kuolemaa ja auringonpaistetta, joten olosuhteet ankaran paahdon toiseen erään olivat vähintään kelvolliset. Muiden kulttuuririentojen tähden yksikkömme tosin missasi päivän kolme ensimmäistä esiintyjää. Tarjonnasta ei siltikään tullut pulaa, joten saanemme syntimme anteeksi jollain brutaalilla tai mystisellä tavalla.
Ruun
Huomattavan tekninen norjalaistrio vältti tympeyden uhan hyvällä meiningillä ja nokkelilla biiseillä, jotka tietystä suoritushengestä huolimatta onnistuvat säilyttämään mielenkiinnon ensikuulemaltakin. Keskiverrossa kuolobändissä basso usein ajaa lähinnä pakollisen elimen virkaa, ja varsinkin siinä mielessä Ruun ilostuttaa ja erottuu edukseen. Pitkäkaulaisensa otelautaa kimuranteilla kuvioilla hyödyntävä Magnus H. Tungen tuo muutenkin mainioon murjontaan kiinnostavaa lisäsärmää.
Dead Chasm
Italialaiset ovat jättäneet teknisyydet ja kikkailut toisten harteille. Bändillä on kaksi vaihdetta, ylinopea ja superhidas. Kumpikin raatelee tehokkaasti. Rumpali Davide Bacchettan tuhat erilaista filliä palvelevat hitaita osuuksia takapotkukompin tehdessä sahausvaiheista purevampia. Laulajakitaristi Lorenza De Rossin lavapresenssi on vahva. Hänen pistävä tuijotuksensa pitelee otteessaan silloinkin, kun materiaalin toisteisuus meinaa lupsauttaa aivot hetkelliseen horrostilaan. Nokkeluutensa bändi osoittaakin iskemällä juuri kriittisellä hetkellä, suojusten laskettua vaarallisen matalalle.
Inferia
Lahden lahja deathgrindille on rietastellut itsensä jo 35 vuoden ikään. Perustajajäsen, örisijä Jari Huttunen taitaa absurdin runollisen stand upin mystiset salat, bändin nykykokoonpano on mainiossa terässä eikä liene aihetta niin poliittisesti epäkorrektia, etteikö Inferia voisi siitä siivun grindcorea vääntää. Vaikka rallit taittuvat tehokkaasti ja tylyillä soundeilla, oman vivahteensa metelöinnin seuraamiseen tuo tietynlainen naamalleen kompastumisen riski. Se lienee yhtyeen kiellettyjen vitsien äärellä pyörivän olemuksen ominaispiirre, kuin rivo virnistys joka ei poistu kasvoilta edes lapiolla.
Bloodsoaked Necrovoid
Ikinä en ole millään keikalla saanut näppeihini mitään muusikon lavalta heittämää, mutta Bloodsoaked Necrovoidin keikan lopuksi halki paiskottu rumpukapula laskeutui suoraan jalkojeni juureen. Johdatusta, tietenkin. Tätä keikkaa olin odottanut. Edellispäivänä esiintyneessä Apparitionissakin rumpuja takovan David Viejon perkussiot vievät Costa Ricasta espanjalaistuneen yhtyeen musiikin huomattavan primitiivisten rytmien äärelle. Abhorrence-coveria myöten vanhakantaisen deathin nimeen vannova trio löytää rajun tykittelyn ja ruhjovan hidastelun väliltä itselleen ominaisimman alueen. Se vie mielen hypnoottisille taajuuksille, ja niiden äärellä leijuu miltei liiankin hyvin.
Proscription
Amerikkalais-suomalainen nelikko oli viikonloppuna nähdyistä bändeistä vahvimmin silkkaan blackiin kallellaan, ja tätä tunnetta ylläpiti etenkin bändin olemus. Massiiviset, nahkaan ja maaleihin sonnustautuneet möröt paiskoivat pakanalliset rienauksensa antaumuksella. Joukkion toiminnasta välittyy vuosien tuoman viisauden ja itsevarmuuden painokkuus, sillä materiaali ei suinkaan ole pelkkää ruhjomista. Kappaleissa pursuilevat käänteitä ja sävyvaihteluita siinä määrin, että sulateltavaa riittää kyllä pidemmäksi aikaa. Ei sillä, etteivätkö luut olisi Proscriptionin jäljiltä hauraan tuntuiset.
Rippikoulu
Kotimaisen deathdoomin klassikkobändi ei ole hosunut uusien julkaisujen kanssa, mutta olemassa olevan materiaalin vahvuus piti vaivatta otteessaan kokonaisen keikan ajan. Pelkistetty, sointuvaihteluun parhaimmillaan erittäin penseästi suhtautuva ilmaisutyyli pitää sisällään hämmästyttävän paljon tunnetta. Paljon kokonaisuuteen tekee vokalisti Anssi Kartelan suomenkielinen, selkeästi artikuloitu örinä. Death metalin äärellä ihmisääni on usein instrumentti muiden joukossa, mutta Rippikoulun koukeroiset lyriikat nousevat musiikin seasta niin voimakkaasti esiin, että fiilis kääntyy positiivisella tavalla tunkiolta lähemmäs My Dying Briden kalseita tunnelmia. Romantiikka on tästä musiikista silti kaukana. Kaaos ja kipeät niskat odottavat alati seuraavan mutkan takana, pidättelyn ja vapautuksen kultaisten periaatteiden mukaisesti.
Purtenance
Toinen pirkanmaalainen klassikkobändi putkeen herättää tarpeetonta kotiseutuylpeyttä, mutta Rippikoulun ruhjonnan jälkeen Purtenancen jopa jollain tapaa kepeän tuntuinen toimitus oli virkistävä kokemus. Pienin kokoonpanovaihdoksin nykypäivän kuntoonsa kehittynyt partio heittelee tarpeensa rennolla otteella stressaamatta liikoja. Osumatarkkuus on vähintään riittävä, eikä kyseessä toki mikään kilpailusuoritus ollutkaan. Viidennentoista keikan kohdalla oli ehkä aika antaa omien kuuntelulihasten väsähtää, tarkkojen havaintojen haihtuessa osaksi muistijälkien pehmoista muhjua.
Skeletal Remains
Varsinaisen festarin päätösakti oli myös tapahtuman isoin nimi. Nälkäiset kalifornialaiset saivat yleisön puolelleen, mutta turnausväsymys esti keikkaa nousemasta sille eeppisyyden tasolle, jota bändi itse tuntui edellyttävän. Skeletal Remains antoi kyllä kaikkensa, mutta laulajakitaristi Chris Monroyn "älkää nyt vain seisoskelko siellä" -komentoon vastauksena rakentunut pitti ei ollut tapahtuman eläväisimmästä päästä. Hurjaa vauhtia vahvalla taidolla runnotut rallit on valmistettu tinkimättä laatuvaatimuksista, mutta uupumus otti ja voitti ja kiitos ja näkemiin ja tulkaa toistekin.
Lopuksi
Helsinki Death Fest on mittakaavaltaan järjellinen ja huolella järjestetty tapahtuma. Tiivistämölle olisi toki mahtunut jokunen tukanheiluttaja lisääkin. Liekö Necrotin peruuntuminen hieman hidastanut lipunmyyntiä vai ihan silkka Suomen hevikesän tapahtumarikkaus – mene, tiedä, mutta huolella kohdeltua yhteisöllisyyttä sai näissä olosuhteissa kokeakseen aivan riittämiin. Keikalta toiselle kaksi päivää käveltyään ei voi sanoa, että elämään olisi tylsiä hetkiä mahtunut, saatika liiemmin tuntemuksia siitä, että olisi kutsumaton vieras, väärässä paikassa, vailla kotia. Kuoleman äärellä on kaikille tilaa, rujoudessa vapauden kokemus, josta ei ilman hikeä, verta tai kyyneleitäkään saa kaikkea olennaista irti. Sen päätyttyä on tyhjää ja pimeää, mutta kokemus itsessään rikastaa elämää ja antaa toivoa. Se muistuttaa, miten paljon merkitystä voimme tuoda toistemme elämiin tekemällä lauluja tuhosta ja kärsimyksestä, sortumatta tekoihin tai ajatuksiin, jotka niitä suoraan tuottavat.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund (Linkki avaa kuvagallerian)
