Sara
11.05.2023
G Livelab / Tampere
Mikäli Saran historiasta pitäisi poimia yksi julkaisu, jolle soisin vuosijuhlan kaltaista erityishuomiota, olisi se nimenomaan Veden äärelle (2008). Yhtyeen pisin harppaus kohti valtavirtamenestystä oli myös sen historian selkein, eh, vedenjakaja. Riffiorientoitunut, vahvasti industrial- ja nu metal-vaikutteisiin nojannut tyyli dominoi bändin varhaisempaa tuotantoa, johon se alkoi tehdä selkeää pesäeroa Universalilla julkaistun He kutsuivat luokseen -albumin (2006) myötä. Veden äärelle rikastutti Saran melodista syvyyttä entisestään, sekä onnistui edeltäjiään selkeämmin muodostamaan ponnekkaan ja johdonmukaisen teemallisen kokonaisuuden. Nimensä mukaisissa tunnelmissa kahlaava kertomus ei kastele tai koettele kuulijaa myrskyn lailla, mutta tummilta pilviltäkään sen kuluessa ei vältytä. Sää ja olosuhteet vaihtelevat riittävästi. Silti tuuli puhaltaa enimmäkseen lempeästi iholla viivytellen.
Bändi kuulostaa levyllä tasan tarkkaan omalta itseltään, mutta ajan hermolle uusiutuneena. Jälkijättöisesti takaraivossa koputtelee ajatus, että Veden äärelle on jonkinlainen suomalainen vastine Funeral For A Friendin Tales Don’t Tell Themselves -pitkäsoitolle (2007), joka niinikään vetisen teeman johdattelemana nitoi yhteen oivallisen nipun pop-koukuin koristeltuja tunnelmarokkailuja ja nostatti tekijänsä uudelle suosion tasolle. Kaikki ainekset läpimurtoa varten olivat läsnä tälläkin levyllä. Sara oli melkein siellä. Melkein.
Nyt 15 vuotta myöhemmin saattaisin uskaltautua väittämään, että kenties oli Saran itsensä kannalta kuitenkin parasta, että tarina meni juuri niin kuin meni. Bändi on yhä elinvoimainen, ja nauttii vankkaa suosiota lojaalien kannattajiensa keskuudessa. Näin Saran ensimmäistä kertaa kesällä 2007 Ilosaarirockissa. Meno oli villiä, yhteislaulu väistämätöntä. Kuvittelin näkeväni samoja kasvoja G Livelabin yleisössä – vähän ryppyisinä, ruuhkavuosien kuormittamina, vailla erityistä mielenkiintoa remuta tai meluta, mutta silti sydäntensä puolesta täysin läsnä. Ehkä tätä asetelmaa vasten olisi ollut näkemyksellistä tuoda loppuunmyydylle G Livelabille mukanaan sentään sateenvarjo.
Toisaalta, mitäs siitä jos vähän kastuukin.
Sara vuonna 2023 on sopivasti seestynyt, mutta kaikkea paitsi tympeän rutinoitunut akti. Tunnelma saa notkahdella ja jännite lieventyä, eikä haittaa jos soitanta paikoitellen jäykistelee määräilevien taustanauhojen tahdeissa. Bändin soundin ja olemuksen varaan rakentuva tasapaino on vuosien vakauttama eikä kokonaisfiilis yltäisi riittävän korkealle ilman inhimillisyyttä, jonka herkemmät taajuudet ovat olennainen osa Saran musiikkia. Sen täytyy paistaa läpi vilpittömästi. Jos kappaleet keskimäärin silittelevätkin kuulijaa, niin tuon herkkyytensä tähden Sara pääsee kuulijansa ihon alle. Liikutuksen hetken saapuessa ensimmäisen kerran loppukeikka onkin silkkaa nousukiitoa.
Alkuperäisjäsenistöstä jäljellä olevat Joa Korhonen (laulu, kitara) ja Kristian Udd (basso) välittävät vähäeleisyydellään bändille ominaista tummaa energiaa ympärilleen. Nykyinen rumpali Rami Rissa on iskostanut yhtyeen erikoisesti leijuvan dynamiikan soittotapoihinsa, kun taas kitaristi-kosketinsoittaja Marko Kivelä vaikuttaa nauttivan lavalla joka hetkestä. Visuaalisuus on ollut tärkeä osa Saran kokonaisuutta läpi aikojen, ja kiistatta taustaprojektiot toivat kokemukseen runollista syvyyttä... jota puolestaan oli loogista murtaa ajoittaisilla bilevaloilla.
Asianmukaisesti Veden äärelle -levyn materiaali muodosti keikan ytimen, ja näin liki tuotuna levy näyttäytyy vuosiaan viisaampana. Emma-ehdokas Rauhan aika ja erinomaisella kertosäkeellä kruunattu Valmistettu tie ovat kuin livetilanteen keskittyneeseen nyökyttelyyn luotuja. Avaus- ja päätösnumerot Kartta rinnassa ja Takauma puolestaan saavat mietteet sekä tuntemukset ilmaan, muistuttaen, että isoa ja komeaa jälkeä tehdäkseen ei ole pakko käyttää paksuinta mahdollista pensseliä.
Vuosijuhlateemasta huolimatta keikkasetti oli ihastuttavan laaja, sisältäen avainraitoja bändin uran eri vaiheilta. Viimevuotinen Pimeys -albumi tarjoaa rutkasti pureskeltavaa bändin tummasyisempiä luomuksia arvostavalle mielelle, mutta syvimmät liikahdukset toi Tanssiin. Ilmestyttyään keväällä 2002 kappale oli kauan suurimpien suosikkieni listalla, eikä se kyllästytä vieläkään. Hätkähdyttävintä keikassa olikin havainnoida sitä, miten valmis bändi Sara on ollut jo tuolloin. Yhtyeen tuotantoon mahtuu monenlaista jälkeä eikä riskejäkään ole vältelty, mutta kokonaissoundia, raskaan ja herkän välillä tasapainottelevaa, tummien melodioiden ja Korhosen tunnusomaisen laulutyylin teettämää lopputulosta on tekijöidensä tarvinnut vain jalostaa rakkaudella ja uskaliaisuudella. Se näkyy, tuntuu ja kuuluu.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund (Linkki avaa kuvagallerian)
