Rage Against The Machine: Rage Against The Machine 1992
00.00.2002
Vikkelä bassokuvio, kiihtyen kiihkeään funkmunahuutoon yeah ja Zack de la Rochan Yo, we’re talkin’ bout the bombtrack... Näin alkaa seiniä ja kuuloluita järisyttänyt vasemmistoradikaalin raivoyhtyeen Rage Against The Machinen vuonna 1992 ilmestynyt debyyttilevy. De la Rochan kiihkeän kantaaottava, räjähtelevän räkäinen riimirunoilu tukeutuu ehkä yhteen maailman upeimmista bassoista, jota paukuttaa Tim Bob (aka Tim C., oikeasti Tim Commerford) sekä Tom Morellon räiskähtelevään kitaraan. Taustahyppyytyksestä vastaava Brad Wilk ei jää rumpuineen taustalle, vaan täydentää saundin siksi, mikä tunnetaan nykyään Rage Against The Machinenä. Wake up! Eli varsinainen herätys äärimaterialistiselle amerikkalaiselle hollywoodyhteiskunnalle.
1990 –luvun alkuvuosina muodostetulla koalitiolla oli taustansa Los Angelesin paikallisessa musiikkimaailmassa. Siinä, missä de la Rochalla oli ollut osuutta sellaisissa yhtyeissä kuin Headstance, Farside ja Inside Out, soitteli Morello kitaraa Lock Upissa. Wilk loi musiikkia yhdessä Eddie Vedderin kanssa paljon ennen Helmihilloa. Kun näiden kolmen seurueeseen kaapattiin vielä Zackin lapsuudenystävä Tim, oli kakku kuorrutusta vaille valmis. Poikain visio yhdistää kasarihenkinen hevi hiphoppiin onnistui yli odotusten. Yhdistävänä tekijänä voi musiikin lisäksi pitää poitsujen vahvaa poliittista taustaa.
Nimetön debyytti julkaistiin ensin omakustanteena kasettiversiona (oi niitä aikoja!), josta Bullet In The Head keräsi varauksetonta huomiota. Epic kiinnostui materiaalista ja tuloksena oli kyseinen helmi levyjen joukossa. Kaupallisvastaiset fanit tietenkin tykkäsivät hivenen kyttyrää moisesta itsensä myymisestä ylikaupalliselle Sonylle. Bändi piti kuitenkin päänsä, menettivät ehkä monia faneja, mutta melko paljon löytyi vähemmän puristisia tilalle. Loppu on historiaa. Vaikka kauppaa paholaisen kanssa käytiinkin, voi katsoa laajemman tietoisuuden ajaneen myös poliittisen vasemmiston asemaa. Ja asenne ei onneksi musiikin myyntiin hukkunut. Kuka sen sanoikaan, että se puoli voittaa, jolla on paras musiikki? Hivenen huvittavaahan se on täältä Suomen kaukaiselta kamaralta katsella, kun syyskuun iskuista järkyttyneet jenkit sulkivat yhtyeen kotisivutkin vihaan ja terroriin yllyttävinä. Mitähän vaatisi, että sisäministeriö pohjolassa ryhtyisi moiseen?
Musiikki on kuitenkin tässä se pääasia. Levy tihkuu energiaa ja raivokkuutta, joista voin ammentaa loputtomiin. Vaikka helmiä löytyy myös seuranneilta Evil Empire ja Battle Of Los Angeles -lätyiltä, on minulle RATM aina se Killing In The Name Of -tykityksellä starttaava raivotraktori. Nykypäivän verkkarihevin paukkeessa ei voi väheksyä esimerkiksi Freedomin, Fistfull Of Steelin tai Take The Power Backin asemaa tienraivaajana. Onhan nykypäivän musiikkikarsinoissa Rage Against The Machine lassottava tuonne nu-metalin aitaukseen. Repikää siitä peliverkkarinne! Yhtyehän on nyttemmin valitettavasti hajonnut, mutta jälki musiikkikentässä näkyy.
Ilkka Valpasvuo
