Soundgarden: Superunknown, 1994
03.03.2007
Desibelin klassikkolevyarvioista löytyvät jo Nirvanan Nevermind ja Alice In Chainsin Dirt, kaksi grungeksi määritellyn musiikkisuunnan merkkipaalua. Kiistattomia tapauksia, enkä panisi pahakseni jos näkisin vielä Pearl Jamin Tenin joukon jatkeena. Kaikki kolme levyä ovat varmasti innoittaneet suurta määrää musiikintekijöitä, mutta on vielä neljäs tunnettu bändi samalta ajalta joka omalla kohdallani on ehdoton ykkönen näistä Seattlen neljästä suuresta. Oli kohtuullisen helppoa valita Soundgardenin Superunknown tämän jutun aiheeksi, sillä se ilmestyi juuri siihen sopivaan saumaan jota kutsutaan musiikilliseksi heräämiseksi. Yläasteikäinen, legot ja pikkuautot hiljattain taakse jättänyt nuori herrasmies oli myyty, kun hittibiisi Black Hole Sunin tarttuva kertosäe hauskan musiikkivideon kera iski tajuntaan. Pelkästä teinirakkaudesta ei tämän orkesterin kohdalla ollut kuitenkaan kyse, vaan harmittavasti vain viisi kokopitkää ennen hajoamistaan julkaissut poppoo on yhä se jota muistellaan kaiholla, kyyneleet silmissä.
Yhtyeen levyt yhdistelivät ennen kaikkea Black Sabbathin, Deep Purplen ja Led Zeppelinin perintöä, progemaista kokeilua, grungeen kuuluvaa punk-henkisyyttä sekä metallia. Edellämainittujen seikkojen, Kim Thayilin ja Chris Cornellin dynaamisen kitaroinnin, jälkimmäisen persoonallisen lauluäänen ja rytmiryhmäksi lopulta vakiintuneen Matt Cameron - Ben Shepherd -kaksikon sekoittaminen nosti bändin yhdeksi suuren yleisön suosikeista. Kaksi ensimmäistä kokopitkää Ultramega OK (1988) ja Louder Than Love (1989) sisälsivät paljon hyviä aineksia mutta olivat jokseenkin epätasaisesti rönsyileviä tuotoksia. Loppuvuodesta 1991 ilmestynyt Badmotorfinger puolestaan antoi osviittaa siitä että bändi alkoi hyödyntää sitä potentiaalia jota se piti sisällään. Kriitikoiden ylistystä osaakseen saanut kiekko sisälsi jo pieniä hittejä kuten Johnny Cashinkin coveroima Rusty Cage, Outshined ja Jesus Christ Pose. Toisaalta samana vuonna ilmestynyt Nevermind jätti Badmotorfingerin varjoonsa ja toisaalta taas auttoi sitä menestymään. Olivathan molemmat bändit huippusuositun Seattle Soundin edustajia.
Kuitenkin bändin neljäs levy Superunknown oli vasta se uran suurin kaupallinen menestys. Se möi kuusinkertaista platinaa ja kaikki kuusi sinkkulohkaisua päätyivät myyntilistoille Yhdysvalloissa - saavutus johon mikään muu grungebändi ei pystynyt. Billboardin ykkösenäkin viihtynyt albumi pärjäsi pitkälti televisiossa ja radiossa kovassa rotaatiossa olleen hittinsä Black Hole Sunin ansiosta. Harvassa ovat ne jotka eivät biisiä tunne ja monille se on tullut viimeistään tutuksi Audioslaven keikoilta, Chris Cornellin akustisesti esittämänä. Kyseinen viisu oli myös omalla kohdallani se ensimmäinen tarttumapinta Soundgardeniin. Nuorena pojankloppina en alkuun oikeastaan levyltä muita raitoja huomannutkaan ja vasta vuotta tai paria myöhemmin minulle valkeni kuinka käsittämättömän kova kokonaisuus on kyseessä.
Soundgarden julkaisi Superunknownin jälkeen vielä Down On The Upsiden (1996) jolla se kevensi linjaansa jo huomattavissa määrin. Tämän kerrotaan olleen yksi syy erimielisyyksiin, jotka johtivat lopulta hajoamiseen vuonna 1997. Cornell oli mieltynyt rauhallisempaan meininkiin ja hän julkaisikin pari vuotta Soundgardenin jälkeen hyvinkin akustisen ja rauhallisen soololevyn Euphoria Morning. Useimmat tuntevat miehen myös vastikään lopettaneen Audioslaven laulajana ja tämän vuoden puolella on odotettavissa toinen soololevy. Cameron on kunnostautunut Pearl Jamin kannuttajana, kun taas Thayil ja Shepherd ovat tehneet puolestaan enemmän projektiluontoisia musisointeja.
Superunknownin vahvuus on sen monipuolisuus. Kaikki 15 biisiä (kansainvälisellä julkaisulla kappaleita on 16, bonuksena She Likes Surprises) tekevät pesäeroa aiempaan materiaaliin onnistuneen hienovaraisella kokeellisuudellaan ja astetta popahtavammilla melodioillaan (vaikka mainstreamista ollaan yhä kaukana.) Kesto voi olla monille liikaa, mutta itse en ainakaan kykene poistamaan levyltä yhtään biisiä ilman että kokonaisuus kärsisi. Levyn päälle 70-minuuttinen kaari ei vapise minkään kappaleen kohdalla. Aina avausraita Let Me Drownin suoraviivaisesta junttauksesta Head Downin intensiiviseen tunnelmointiin, Black Hole Sunin iskevyydestä Limo Wreckin metalliseen progeiluun ja Halfin itämaisista vaikutteista eeppiseen päätösraita Like Suicideen. Kitaristikaksikon tyylitaju on pettämätön, kaikki soolot toimivat ja vastaavasti rytmiryhmän soitanta on eleettömän varmaa. Lyriikoista pääosin vastuussa ollut Cornell maalailee varsin synkkiä maisemia. Suoraan tulkintaan en usean lukukerran jälkeenkään kykene, mutta sellainen tunne on että yksilön tragedioista niin ihmissuhteissa, päihteissä kuin ympäristön paineessa on kyse.
Huomaan yhä ihmetteleväni kuinka saumattomasti kaikki levyllä toimii. Pieniä yksityiskohtia sieltä täältä tulee löydettyä yhä vaikka kiekko on soittimessa pyörinyt lähes tuhansia kertoja. Superunknown ei jää tuntemattomaksi, vaan avautuu kuulijalle yhä uudelleen ja eri tavoin. Se on ajaton teos joka kestää kuuntelua vaikka grunge onkin ilmeisesti oman aikansa jo elänyt. Toisaalta tekisi vääryyttä bändille ja albumille luokitella ne pelkästään grungeksi. Kyseessä on paljon enemmän.
Teksti: Tomas Ojapelto, bändikuva: Mark Seliger/www.allmusic.com
