Dawn Delayed, Molly Grows Up, Day Eleven
30.08.2007
Yo-talo/Tampere
Yo-talon odotetun hiljainen torstai-ilta tarjoili pikkuhiljaa liikkeelle lähtevän keikkasyksyn alkajaisiksi kolme nousevaa yhtyettä, joista kaksi olivat yhdessä pienimuotoisella kiertueella. Omat odotukset kohdistuivat vahviten aloitusaktiin, helsinkiläiseen Dawn Delayediin, jonka tummasyinen rock on levymuodossa ladannut melkoiset odotukset nelikon niskaan.
Ja kyllähän DD parhaimmillaan nousee sieltä 80-lukuisen, Curen ja kumppanien suuntaan kumartavan kosketinvahvisteisen ”romanttisen trillerin” tekijöiden joukosta, muttei valitettavasti vielä ainakaan live-aktina. Minun silmääni keikassa kun ei ollut oikeastaan mitään nähtävää. Nopeasti läpisoitettu biisimateriaali ei vienyt mukanaan, välispiikitön esiintyminen oli aika varautunuttu ja oikeastaan vain viimeisenä isketty Follow onnistui biisinä innostamaan. Toki rentouteen ja kontaktiin yleisön kanssa vaikutti latistavasti se, ettei lattialla ollut käytännössä ketään. Hiukan mauttomaksi ja jännittyneen oloiseksi jääneen keikan pohjalta voi vetää johtopäätöksen, ettei nelikko ole live-aktina kasvanut vielä ulos demosarjoista. On meinaan monesti todistettu, kuinka myös kouralliselle yleisöä soitettu keikka voi olla kommunikoiva, intiimi ja tajunnan räjäyttävä. Dawn Delayed Yo-talolla ei ollut näistä mitään.
Hiukan samoja sanoja voi osoittaa myös kipakampaa vaihtoehtorokkia veivaavalle turkulaiselle Molly Grows Upille. Vieläkään ei voida puhua siitä, että yleisö olisi onnistuttu saamaan liikkeelle, vaikka Mollyjen soitossa oli mainiosti energiaa ja kohtuullisen kipakasti potkua. Myös esiintymispuolella homma oli ihan ok, mutta biisimateriaali puolestaan ei vakuuttanut livenä. Vastaavanlaisia akteja löytyy jokaisesta isommasta kylästä, massasta noustakseen on pakko saada aikaan sellaisia biisejä jotka sekä jäävät mieleen että vievät mukanaan ja pistävät liikkumaan. Jälkimmäinen noista oli Mollyillä lähimpänä, mutta turhan monesti on tullut todettua ettei yksinään ole kovin nasta lähteä pomppimaan. Koska jalat kuitenkin nykivät hiukan tanssilattian suuntaan, on Mollyillä selkeästi toivoa. Vielä ei kaikki palaset ole kohdallaan, mutta jonkinlaista kuvaa alkaa jo hahmottumaan.
Day Elevenillä livehomma oli selkeästi parhaiten hallussa, mistä todisti myös yleisön liikehtiminen lattialle. Hiukan raskaampaan suuntaan polveilevaa jonkin asteen altsurockia veivaava viisikko soitti hyvin, näytti soittamaltaan jutulta ja osasi perusposeerauksen. Silti alkuhetkistä lähtien yhtye maistui perusteettoman kukkoilevalta ja macholta. Tuli sellainen ”tässä soitetaan rockia sen rockin soittamisen takia”-maku. Eli biisit ovat aika peruspaahtoa, johon oli piiloteltu sinne tänne muka-syvällistä sävelkiemuraa. Parhaimmillaan yhtye sai nostettua itsensä sieltä hohhoikakkaa-osastolta pois, mutten silti löytänyt musiikista mitään itseäni viehättävää. Ei ollut komeita tunnetiloja, hienoa harmoniaa, upeita melodioita, pomputtavaa tarttuvuutta, vangitsevaa esiintymistä eikä edes massasta nousevaa poseerausta. Viisikko hoitaa hommansa perushyvin, muttei ole pätkääkään symppis, persoonallinen tai oikeasti iskevä. Äänestin jaloillani kesken keikan.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
