08.02.2008
Parasta lapsille – Suomipunk 1977-1984 on vantaalaisen Mika Saastamoisen kokoama kattava katsaus levyttäneisiin kotimaisiin punk-bändeihin. Kirjan johtavana ideana on ollut se, että jokaisen bändin jäsenet kertovat itse miten kaikki sai alkunsa, miten kyseessä oleva bändi kehittyi, miten musikantit näkivät itsensä osana kyseistä ajanjaksoa ja miten kaikki lopulta päättyi. Mielenkiintoista on myös kuulla mitä keski-ikäistyneet punkkarit tekevät nykypäivänä, joko musiikin tai siviilielämänsä puitteissa – eli pelkistetysti se mitä heistä tuli isona.
Saastamoisen kirja on koottu vannoutuneen punk-fanin hartaudella. Jutut bändeistä ovat pääosin varsin suppeita, mutta jokaisen bändin saaga on saatu niihin puristettua varsin kompaktilla tavalla. Toisaalta voisi kuvitella, että liian pitkät ja syvältä luotaavat analyysit (pääosin vain muutaman levyn julkaisseista) yhtyeistä olisivat keskivertolukijalle jo liian raskasta tavaraa. Saastamoinen on ehkä haastatteluja työstäessään tajunnut, että tämän kirjan kautta useat nuoret saattavat löytää kosolti jo unholaan vaipumassa olevia bändejä, joten bändien kirjo puolustaa paikkaansa myös siltä osin.
Bändit, jotka Parasta lapsille-teokseen ovat päätyneet, ovat suurelta osin itsestään selviä valintoja. Matka alkaa Briardista, kulkien Eppujen ja Pellen kautta Ratsian, Rattuksen, Kohu-63:n ja Kaaoksen kaltaisiin nimiin. Suurelle yleisölle tuntemattomimmat nimet kuten Nolla Nolla Nolla, Varaus ja 013 saavat nekin mukavasti palstatilaa. Ainoa, jonka poissaolon selvästi huomaa, on Hassisen Kone, jota Saastamoinen ei syystä tai toisesta ole kelpuuttanut mukaan.
Kirjaa lukiessa on mukava huomata, että punk oli Suomessa oikeasti työväenluokkainen ja puhdas ilmiö, jolla oli vain vähän tekemistä ajan muotivirtausten kanssa. Kuten kirjassa todetaan ”hyvien perheiden pojat eivät Suomessa juuri kapinaa huudelleet”. Asiantuntevuuden ja mainion hengen lisäksi hienointa Saastamoisen kirjassa on sen kuvitus. Tekijä on saanut käyttöönsä ennen näkemättömän laajalti bändeihin liittyvää kuvastoa, joka kertoo omaa kieltään paitsi artisteista itsestään, myös vallitsevasta ajasta. Samalla niistä voi aistia miten silmiinpistävällä tavalla kirkuvan keesitukkaiset ilmestykset pistivät esiin Kekkosen ajan harmaassa Suomessa.
Jari Jokirinne
