26.01.2026
Tero Alanko on toimittaja, jota Leevi and the Leavingsin musiikki on kiehtonut lapsesta asti. Sateenkaari päättyi nakkikioskille on puolestaan kirja, jossa Leavings, eli Gösta Sundqvistin kanssa studiossa häärinyt yhtye pääsee ääneen. Kirja koostuu vuonna 2024 tehdyistä haastatteluista, joissa muusikot ja muut tekijät muistelevat tarinan eri lukuja levy kerrallaan.
Stupido Books
On mielestäni täysin perusteltua todeta, että Leevi and the Leavings on suomalaisen kitarapoprockin merkittävämpiä yhtyeitä kautta aikain. Gösta Sundqvistiin voimakkaasti henkilöitynyt orkesteri ei koskaan keikkaillut, mutta oli silti monella tapaa ihka oikea bändi. Sundqvistin demot otettiin studiossa yhdessä käsittelyyn ja niistä syntyi raita kerrallaan suomalaista popmusiikin historiaa. Alanko antaa nyt tekijöille Sundqvistin takaa puheenvuoron.
On tavallaan historiallinen vääryys, että Leevi and the Leavings on niin monelle yhtä kuin Gösta Sundqvist, vaikka hänen visioitaan oli alusta asti muokkaamassa joukko soittajia, jotka olivat Leavings – eli kirjaimellisesti tähteet. Orkesterille otetussa nimessä oli tietysti mukana toiminnalle ominaista sarkasmia ja mustuuteen kaatuvaa huumoria, jonka merkitystä ei voi koskaan aliarvioida orkesterin ja Göstan toimintaa ruodittaessa.
Aivan alusta asti mukana ollut Risto ”Rife” Paananen ja miltei yhtä pitkään bändissä vaikuttanut Juha ”Juppe” Karastie ovatkin todellisia suomirockin tuntemattomia sotilaita, jotka muistelevat nyt menneitä yhdessä Niklas ”Nikke” Nylundin kanssa. Tuo kolmikanta oli mukana bändin legendaarisilla klassikkoalbumeilla, jotka näkivät bändin nousun korkeimmille kukkuloille – ja sieltä tapahtuneen hitaan alas liu’un.
Koska kyseessä oli studio-orkesteri, soittivat herrat aina niitä soittimia, jotka kohdalle sattuivat osumaan. Historiankirjoihin ei ole jäänyt tarkkoja listauksia siitä, kuka soitti mitäkin ja milloin, eivätkä muusikotkaan sitä sen kummemmin esiin tuo. Periaatteena palveli, että tehtiin mitä tehtiin, kun piti tehdä ja kun se tuntui oikealta.
Tuo sama toteavan mutkaton ja helpottavan draamaton henki vallitsee halki kirjan. Etenkin Paananen ja Karastie olisivat voineet toisessa maailmassa saada muhkeammat korvaukset tekemisistään, mutta herrojenkin suilla todetaan kerran toisensa jälkeen Leavingsin olleen nimenomaan Göstan jutun. Se oli hänen orkesterinsa ja visionsa, eikä siitä sen enempää. Gösta eli musiikilla, muut kävivät päivätöissä ja tekivät toisenlaiset urat yhteiskunnan pienissä rattaissa.
Kaikki kuusitoista pitkäsoittoa käydään lävitse kronologisesti ja niitä edeltäneet kaksoissinglet saavat luonnollisesti myös hetkensä. Levyjen raitoja ei käydä läpi yksitellen, vaan enemmänkin on kyse yleisistä ajatuksista, muistoista, huomioista ja anekdooteista. Materiaali kirjaimellisesti tipahti kerran toisensa jälkeen soittajien syliin ja yhtä monesti he ottivat härkää sarvista.
Mielenkiintoisen lisänsä tuovat väleihin sovitetut muistelutuokiot, kun äänittäjä-miksaaja Risto Hemmi ja taustalaulaja Tanjalotta Räikkä pääsevät vuoroillaan ääneen. Kirja ei kerro tavallaan Sundqvistista, eikä hänen suoria sanojaan kuulla, mutta kaikilla tuntuu olevan näkemyksensä, mielipiteensä ja pointtinsa Sundqvistista. Tästä kaikesta rakentuu hitaasti mosaiikki, jossa yhden miehen psyykeen perimmäisiä kamareita ei tunne oikeastaan kukaan. Mielipiteitä on sitten senkin edestä ja niistä voi olla vapaasti mitä mieltä tahansa.