Pienet

Pienet – Maaliskuu 2008

24.03.2008


Bussi
Helsinkiläinen Bussi on musiikkityyliltään aika harvinainen lintu. Suomenkielistä brittipoppia tai menevää ”sunny poppia” soittava nelikko pistelee valitsemallaan tiellä iloisesti ja mukavan innostuneesti. Kahdesta Myspacessäkin kuultavasta kappaleesta hiukan melodiakaartavammin tunnelmoiva Ei ollut sellainen vakuuttaa paremmin, nostaen Bussin parhaiden joukkoon kepeiden suomenkielisten uusien kitarabändien suppealla listalla. Hommassa on sekä melodisesti hymyillen kaartuva kauneus että mukavan rempseä nuoruuden into. Sanoma ei puolestaan ihmeemmin liikauta, mutta toisaalta onko tarviskaan?

Kipakampi ja mukavasti nytkyvä Mennään etelään vakuuttaa hyvin aina kertsin Nizzaan-pizzaan-riimipariin, joka pistää meikäläisen korvat sauhuumaan. Töks ja auts. Maistuu – ei vain väkisinhakemiselta vaan myös verbaaliselta väkisinmakuulta. Tottakai kauneus on tässäkin kohtaa kuulijan korvassa, mutta joku roti tuossa riimittelyssäkin… Muilta osin Bussikyyti vaikuttaa lupaavalta. Ikävä vaan että tässä hevin luvatussa maassa moista iloista kevyttä meuhkaa diggailee turhan harva.

Ilkka Valpasvuo


Split Cold Meat Society / Konvoi: Split
Stoner-yhtyeet Cold Meat Society ja Konvoi ovat julkaisseet nykyään harvinaisen otuksen: split-cd:n, jolle molemmilta bändeiltä on ”mahtunut” kaksi biisiä. Kuvittelin ensin vaihtoehtorokkiin kallellaan olevan CMS:n laulajan olevan pehmeä-ääninen mies, mutta todellisuudessa on toisin: Eeva Hakala-Rahkolla on vain varsin matala ja tumma, mutta hyvin miellyttävä lauluääni. Yhtye hallitsee dynamiikan, vaikka kitarat jyräävät enimmäkseen ”stoneristi”, osataan säröt välillä kääntää pois, ja antaa rumpalin ja basistin kuljettaa biisiä. Näistä kohdista pidin itse eniten. Molemmat biisit toimivat muutenkin, mutta enempää glooriaa näillä ei iskevien koukkujen puuttuessa vielä ansaita.

Konvoi jyrää selvästi raskaammin, heidän stonerissaan on vahva Motörheadin katku. In the Drainissa on mukavan reipas ja estoton meininki, ja groovissakin löytyy - hyvähyvä. Kakkosraita End of Transmission laahaa sen sijaan kiusallisesti, eikä biisistä jää mieleen muuta kuin että matalalla möyrivät nuo kitarat. Tällä kiekolla CMS vetääkin pidemmän korren, sillä Konvoin juttu on turhan kuultua, eikä sisällä oikein mitään minkä voisi sanoa olevan yhtyeelle leimallista.

Mikko Heimola


Takanasi Illusionistiset luopiot: Takanasi
Vinhalla nimellä siunattu Illusionistiset luopiot ponnistaa Halsualta Keski-Pohjanmaalta. Vuodesta 2002 lähtien kasassa ollut kierommanpuolesta lanausta soittava ryhmä lähestyy epäsuoremman rock-musiikin ystäviä neljännellä julkaisullaan Takanasi. Näppäriin pahvikansiin läpätty kolmibiisinen demo esittelee yhtyeen, joka ei täysin suoria polkuja tallaa, muttei kuitenkaan oudoksuta liiaksi. Levyn avaava En ole hullu mies, olen hullu mies lähtee liikkeelle tunnelmallisella kitarakuviolla ja jatkaa siitä rujompaan suuntaan. Valitettavasti, sillä ärjytyt vokaalit tulevat hiukkasen liian lähelle.

Kakkonen Takanasi on astetta parempi veto, jota Ilmari Myllysen urut värittävät komeasti. Tunnelma tässä lyhykäisessä kappaleessa on mukavan paranoidi. Viimeinen biisi Paras mies ei pestiään hoida on kenties levyn paras esitys. Jonkinmoista YUP-johdannaista kieroutta tässä selvästi on, tosin meluvallin ja meiningin takana vilkuilemassa piilosta. Kiinnostava demo, mutta Illusionistiset luopiot olisi vieläkin kiinnostavampi jos se jättäisi räkäisemmät elementit vähemmälle. Potentiaalia mielenkiintoisten melodioiden kirjoittamiseen nimittäin löytyy.

Tuomas Tiainen


Saatanavana! Kumous: Saatanavana!
Mielenkiintoisella nimellä ja kansikuvalla varustettu Saatanavana! on helsinkiläiselle Kumoukselle jo viides demotuotos, mutta ihan niin valmiilta ryhmän musiikki ei kuulosta, kuin mitä voisi demomäärän perusteella olettaa. Vinon rockin nimeen vannova kvartetti avaa kolmibiisisen ihan lupaavasti kappaleella Tasoissa, mutta sekään ei suuremmin sykäytä tai painu mieleen. Kaksi jälkimmäistä jäävät avauksen varjoon ollen sitä kuuluisaa perushuttua. Kumouksen musiikki on varsin omaperäistä ja sinänsä ihan kelvollista, joten rakentavaa kritiikkiä on hankala antaa. Biisit eivät vain koukuta, eivätkä potki. Plussaa omankuuloisista ja selkeäteemaisista sanoituksista, ja kotistudio-olosuhteisiin nähden mainoista soundeista. Täysin kuuntelukelpoista kamaa, mutta hattua tämä ei saa nostamaan.

Jarmo Panula


Jääkausi Laava: Jääkausi
Helsinkiläisen Laavan kokonaispakettia täytyy viilailla vielä melkoisen karkealla teräksellä ennen kuin jalkaa voidaan tosissaan alkaa tunkemaan levy-yhtiöiden ovien väliin. Suomenkielistä pop-rockia esittävän yhtyeen musiikista kun ei löydy tosissaan hyviä osa-alueita juuri yhtään, ehkä yhteissoiton voisi pumpun parhaaksi puoleksi nostaa. Sävellykset eivät tarjoa mitään erityisen mielikuvituksellista, tai muutenkaan oikein millään tasolla laadukasta tavaraa. Eniten ajatusta on mielestäni demosen nimibiisissä Jääkausi, kun taas viimeisenä soiva akustinen Merihaka on jo aika karmea balladinkuvatus. Selkeitä kertosäkeitä lätyltä löytyy, mutta ne eivät jää mieleen, kun melodioissa ei tahdo olla tarttuvuutta sitten tippaakaan. Laava on parhaimmillaankin vain koko perheelle sopivaa taustamusiikkia. Aika kehnoa kamaa.

Jarmo Panula


Etelään Milvus: Etelään
Aiemmin industrial rockin saralta levyn julkaissut yhden miehen orkesteri Milvus on siirtynyt grungen pariin ja ottanut vokaalit mukaan. Stone Temple Pilotsin, Ministryn ja Nine Inch Nailsin jalanjäljille pyrkivä uusi suunta pitää sisällään toki ennestäänkin tuttuja Milvus-elementtejä, kuten tummasävyisyyden ja kolmosraidan kohdalla kuulaat koskettimet. Hiukan suttuinen soundi toisaalta sopii grungeen, mutta tällä kolmen biisin näytteellä homma kyllä vielä haparoi liikaa. Etelään-levyltä etenkin kaksi ensimmäistä kappaletta onnistuvat itse asiassa kuulostamaan grunge-painokselta Kauko Röyhkästä – laulusta löytyy samanlaista tummaa ilmettä. Toinen kotimainen verrokki voisi olla Radiopuhelimet. Demoksi mielenkiintoinen, muttei ole ehkä vielä ihan loppuun asti kiteytynyt eikä tarpeeksi hiottu.

Ilkka Valpasvuo


Nancy Nancy
Nancyn viiden kappaleen demo alkaa komeasti polveilevalla Merstolalla, joka antaa hyvän kuvan yhtyeen kyvyistä. Vahvassa tee-se-itse –hengessä toimiva bändi on saanut ruuvattua sounditkin kohtuullisen hyviksi ja sovitukseen on selkeästi nähty vaivaa. Muutkin biisit ovat selkeästi oman kuuloisia ja varsinkin kitaristi Jouni Helinin soitto on tyylikästä kautta linjan. Sen sijaan rumpujen kanssa on ajoittain ongelmia. Varsinkaan Sidsin komppi ei meinaa lähteä millään rullaamaan. Kuten niin usein demobändejä, täytyy Nancyakin arvostella englannin ääntämisestä. Onneksi kuitenkin lyriikat on printattu mukaan saatteeksi, vaikka enhän minä niistä mitään ymmärrä. Varsinkin Laa La Laan sanat ovat täyttä hölynpölyä. Vaikka Nancysta jää demon perusteella positiivinen kuva, ei yhtye syystä tai toisesta sytytä. Sinänsä hyvistä ja omalaatuisista kappaleesta puuttuu vielä ratkaiseva nerous.

Tommi Saarikoski


Promo EP 2008 Staying Under: Promo EP 2008
Turkulainen altsurock-kolmikko Staying Under pistelee neljän biisin näytteellään melkoisen hyvin. Tummasyinen ja mukavan kiireettömän oloinen rokitus kulkee toimivasti ja lätyn soundit ovat treenikämppänauhoituksesta huolimatta vähintään kelvollisessa balanssissa. Kitaran, basson ja rumpujen luomassa soitossa annetaan toimivasti tilaa näppäilylle ja pikkuhiljaa kehittyville sointukuluille. Basisti-Jussin tumman mietiskelevä laulu sopii kokonaisuuteen oivallisesti ja raskaistakin hetkistä huolimatta touhua leimaava ilmavuus ja painostavasta otteesta välittämätön rauhan tunne luovat yhtyeelle persoonallista auraa. Se ei silti ainakaan vielä tarkoita sitä että yhtye ”nousisi massasta” – kyllä tämä ihan ns. normaalilta rauhallisemmalta altsulta kuulostaa. Silti yhtyeellä on sen verran toimiva ja hätiköimätön pohjakaava jo nyt olemassa, että sen päälle kelpaa rakentaa. Hyvähyvä.

Ilkka Valpasvuo


Basement Glory Strikin´ Case: Basement Glory
Ohhoh, onpas turkulainen Strikin´ Case mennyt eteenpäin edellisestä arvioimastani äänitteestä. Verrattuna parin vuoden takaiseen sama rock-munakas tiukkuus on edelleen tallella, mutta muihin puoliin on saatu huomattavasti lisää iskua. Valittamani persoonan puute ei ehkä vieläkään ole mitenkään räjähtynyt esille, mutta biiseissä on huomattavasti aiempaa enemmän jykevää haara-koukkua ja komeaa särömelodiaa. Hetkittäin miltei jyhkeästi kaartava laulu pukee hommaa hyvin ja soitossa on munakkuuden lisäksi mukavasti vaihtelua. Turkulaisviisikko todellakin rokkaa!

Puhutaan siis miehekkään karvaisesta hard rockista, jossa menevyys ja haaraposeraus kohtaavat mukavassa tasapainossa. Eihän bändin anti missään nimessä meikäläisen ominta musaa ole, mutta sitä suuremmalla syyllä Basement Gloryn kolmelle kappaleelle täytyy nostaa hattua. Ne nimittäin toimivat omassa sarjassaan mainiosti eivätkä silti onnistu ärsyttämään liiallisella kankealla jylhyydellä tai vetämään touhua yksipuoliseksi rintakarvailuksi. Soitolle annetaan tiukkuudesta huolimatta tilaa elää, joka aikaan saa hyvän draivin. Strikin´ Case siis sekä rokkaa että rollaa.

Ilkka Valpasvuo


The Facemelters: Dirty Tool of the Devil The Facemelters: Dirty Tool of the Devil
Pohjois-Pohjanmaalta, tarkemmin sanottuna Pyhännältä, keikoillensa suuntaava The Facemelters on saanut valmiiksi uransa ensimmäisen demon. Neljän rallin mittainen matka hardrockin ihmeelliseen maailmaan kestää reilusti alle vartin, suoraviivaisuuden ja yksinkertaisuuden toimiessa ohjenuorina. Debytantiksi ryhmän soitto rullaa hämmästyttävän hyvin, mikä selittyy puolestaan kokeneella miehistöllä, sekä osittain yhteisellä historialla. Tässä ei olla siis ensimmäistä kertaa nassunmutiloijien kyydissä, eikä rock ole tyylinä vieras, mikä kuuluu varmassa soitossa sekä napakoissa biiseissä.

Bändi on kunnostautunut omien sanojensa heittämällä lukuisia keikkoja “kuumalla kesäkiertueella lähialueen kuppiloissa ja muissa kissanristiäisissä”, mutta aivan kaikkea live-energian taikaa ei studiossa ole saatu siirrettyä nauhalle. Hyvältähän tämä jo näinkin kuulostaa mutta veikkaanpa, että vasta livenä The Facemelters puree kunnolla. Kappaleissa on koukkua, yrityksessä on pontta ja taustalla paistaa rehellinen usko omaan työhön, mutta aivan vielä tästä ei irtoa sikaria...

Mika Roth


Waterwork Acoustics: Let the Waves Carry Me
Ihastuttavasti nimetty Waterwork Acoustics on viisihenkinen folkrock-bändi pääkaupunkiseudulta. Yhtye mainitsee saatteessa mm. Cardigansin, mutta parempi vertailukohta on mielestäni Cowboy Junkiesin letarginen americana. Tästä muistuttaa myös laulaja Liisan miellyttävä, kuulas ääni, joka on yhtyeen valtteja. Mutta ei demo muutenkaan paljoa toivomisen varaa jätä, sillä kaikki biisit sisältävät riittävästi ideaa erottuakseen omina teoksinaan, ja yhtye on työstänyt niistä juuri sopivan intensiiviset, elävät tulkinnat, joita höystävät mainiosti mandoliini ja kevytkätinen rummutus. Tällaista musiikkia hyvin soittavia yhtyeitä ei Suomessa montaa ole, joten ainakin livenä yhtyeelle luulisi löytyvän kysyntää. Tulevia levytyksiä silmällä pitäen täytyy kuitenkin kysyä, mikä tekijä jättää tämän musiikin mieleen juuri Waterwork Acousticsina? Pieni panostaminen ulkomusiikillisiin seikkoihin ei olisi myöskään pahitteeksi, kunnollisten kotisivujen puuttuessa keikoista ja demoista on kiinnostuneidenkaan vaikea saada tietoa.

Mikko Heimola




Lukukertoja: 5792
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös