Pienet

Pienet - Toukokuu 2025

08.05.2025

A. Lark: Thrice Flown

Joensuulainen laulaja/lauluntekijä A. Lark julkaisi huhtikuussa esikois-EP:nsä, jolta löytyvät samalla ymmärtääkseni artistin ensimmäiset viralliset julkaistut kappaleet. Kolme omaa biisiä, kolme erilaista kulmaa ja yksi sangen pohtiva sydän, siinä eväitä vajaan 14 minuutin mittaisen biisikolmikon punnintaan.

Avauksena soiva Wristwatch on biisitrion nopein ja demomaisin luenta, jonka silottelematon muoto on jätetty demomaiseksi. Tekstin arkisuus ja lievä puolivirne pitävät huolen, ettei kuulijalle käy aika pitkäksi alle kolmen minuutin kiiruhduksessa. Home on the Run soi kuulaampana, melodisempana, pyöreämpänä ja mikä tärkeintä, puolitoista minuuttia pidempänä. Folkin tutumpaa poskea silotteleva numero onnistuu leijumaan mielestäni keveimmin siivin, vaikka A. Larkin vokaalit venyvät amerikkalaiseen tapaan. Päätöksenä kuultava Not Norm pistää vielä lisää sekunteja kelloon, kestäen lopulta lähes kuuden ja puolen minuutin ajan. Lisääntynyt mitta ei tuo juuri massaa lisää, vaikka soitinpalettia laajennetaan melankolisen melodian tukena. Soundikenttänsä puolesta rikkain raita nousee tavallaan suosikiksi, vaikka olisi voinut lähteä vielä tätäkin rohkeampaan piirtelyyn loppupuoliskolla.

Thrice Flown on jännän karsittu ja pienimuotoinen kokonaisuus, jonka perusteella on vaikea uskoa kyseessä olevan debytantin. Tarina ei kerro ken A. Lark tarkemmin on, mutta annettavaa ja sanottavaa häneltä löytyy.

Mika Roth

AJO: Hårdkøre

AJO on turkulainen rock-yhtye, josta ei juuri tietoa löytynyt. Kansikuva, pari riviä tekstiä ja aika puolihuolimattomasti ilmoille viskattu termi autotalliproge, jota ei nähtävästi pidä ottaa täysin tosissaan. Näillä siis mennään ja musiikki puhukoon tekijöidensä puolesta. Hårdkøre voi otsikkona herättää mielleyhtymiä raastavampaan kitaramäiskeeseen, mutta nopeudet jäävät hardcoren maailmoista kauas taakse. Ennemminkin kyse on melankolisesta kitararockista.

Nyt ei siis ole tulenpalava kiire mihinkään, joten kokonaisuuden tärkeimpiä sideaineita on melodisuus. Melodisuuden rinnalla hallitsee maanläheinen soundi, joka Donkeyn kohdilla muistuttelee grungen rypistelystä, sähkökitaran päästessä kunnolla irti. Ankkuriraita Pilgrim kerrostaa puolestaan shoegazemaista kitaraa kaiusta tippaakaan säästämättä ja jumituksesta tinkimättä. Vielä kun samaan kuvaan saadaan soviteltua mukaan rokkaavampi, rullaavampi ja positiivisella tavalla americanamaisempi Dripstone, niin siinähän sitä riittää sulateltavaa. Vokalistin vähäeleinen ilmaisu ja Balancen poprokahtava rentous koristelevat kakun vielä kirsikoilla, joten helppo tässä on nauttia tapahtumista.

AJOn tyyli vaihtelee raidalta toiselle huomattavasti, mutta soundi on jo tässä vaiheessa taivalta asettunut kohdilleen. Progepuoli on hiukan piilossa, mutta autotalli on oiva paikka aloittaa matka siihenkin suuntaan.

Mika Roth

Cardinal Fleet: Surfaces

Jyväskyläläinen raskaampaa ja rokimpaa metallia miehen mittaisilla äänivalleilla soittava Cardinal Fleet kävi tutuksi alkuvuodesta, kun etupainotteinen The Sound of a Dying Breed -sinkku tuli vastaan. Bändi on pistänyt pihalle neljä sinkkua, jotka on kerätty yhteen julkaisemattoman biisin kera.

Ensimmäisenä sinkkuna ilmestynyt The Heat nostaa korkeaoktaanisuuden uudelle tasolle, ja vaikka homma hajoaa jo melkein kiihdytykseensä, saavutetaan juuri tuolta veitsen terältä ehkä parhain tulos. Toki täysin toisesta suunnasta tekemistä lähestyvä Raft on myös ansiokas numero, mutta EP:n ainoa päälle kuuden minuutin yltävä teos on rauhallisemman tummuuden kiteytymä. Tuntuukin uskomattomalta, että samainen bändi on ikuistanut myös Little Devil in a Carouselin kaltaisen, viittä vaille death’n’rolliksi kääntyvän menoraidan. Tallenteen täydentävä ’uusi biisi’ Surface on ehkä pinnoiltaan tasaisin ja kulultaan ennakoitavin, mutta tämäkin pala kasvattaa muiden vetojen rakentamaa isoa kuvaa.

Debyytti-EP on armottoman epätasainen ja moneen kääntyvä, mutta niinhän esikoisilla on tapana olla. En olisi vielä huolissani sekavuuden peikoista, koska bändillä on seuraavaksi valintojen ja karsinnan paikka. Positiivisena voi pitää sitä, että on mistä valita, eikä melodisempi muoto sulje pois runttaavaa tyyliä.

Mika Roth

Gtarzee: Ducks in a Row

Reilu kolme vuotta sitten Gtarzee, eli biisintekijä/kitaristi Tim Norrgrann julkaisi sinkkuja ja kaikkea muutakin värikästä niputtaneen Nine Tracks -albumin. Eihän siinä mistään ehyestä levykokonaisuudesta päässyt kiittelemään, mutta tekemisen meininki oli kohdillaan. Jatkoa on saatu odottaa pitkään ja aika rikkaalta buffet-pöydältä myös tämä tuore EP vaikuttaa.

Omaa tuotantoa edustava In the Wee Hours of the Morning Light nousi nopeasti allekirjoittaneen suosikiksi värikkäästi parvesta. Jykevä 70-luvun progerock jyrää isolla vaihteella, komealla kitaralla, sekä kuvaa täydentävällä kosketinpuolella. Rytmi on blues rockin DNA:sta, eikä instrumentaalille edes osaa kaivata sanoja. Joe Satrianin originaalia If I Could Fly on karsittu minuuttitolkulla, mutta mielestäni oleellinen on yhä läsnä – kenties jopa kiteytetymmin. Gtarzeen emobändin Forthin Captivity-albumilla vuosia sitten kuultu Can You Feel My Love vedetään rosoisemmin, mikä antaa biisille uuden kulman. Nine Tracksin Destiny lasketaan myös onnistumisten joukkoon.

EP:n avaava Ascension on oman lapsen instrumentaalisävellys, jota on sovitettu rakkaudella, kun taas EP:n sulkeva Vem kan segla förutan vind on kansanlaulu. Kokonaisuudella riittää ulottuvuuksia ja onhan tuo mahdottoman värikäs joukko, EP:n toimiessa vaihtoehtoisen ikkunan lailla uuteen maisemaan.

Mika Roth

Himanen: Tuulessa kaikki heiluu

Himanen niputtaa kahden edellisen vuoden sinkut samoihin kansiin ja sujauttaa kaveriksi vielä pari uutta raitaa. Himaselle tuttuun tapaan kaikki viisi poprock-biisiä kelpaisivat vallan mainiosti sinkuiksi, tumman, angloamerikkalaisesti maustetun suomirockin pelaillessa onnistuneesti värispektrin tummemman laidan kanssa – sysimustaan kuitenkaan kajoamatta.

EP starttaa uudella kappaleella Run Baby Run, joka on otsikkoaan lukuun ottamatta täysin suomenkielinen. Biisiviisikon teemana on liike ja liikkuminen, jos nyt suunta tuntuukin tarinoiden hahmoilla olevan hakusessa. Run Baby Run on kertomus pakenemisesta, on se sitten mennyt aika, tai vain ajatuksen tasolla oleva uhka. Draamaa riittää myös Puu huojuu -raidalla, joka voisi olla Run Baby Runin toisen osapuolen kertomaa. Nyt kertoja kaipaa pois lähtenyttä, melankolian kipuillessa ilmavaksi jätetyn kitarapoprocksoundin kudoksissa. Tämä on Ville Valoa ilman metallia ja Agentsia vailla rautalankaa, ehkä jopa vähän Kentin kaveria. Kevyempääkin palaa mahtuu matkan varrelle, mutta vasta EP:n sulkeva Suolaulu suo hetken, jolloin tuleva aukenee viimein edessä armollisena.

EP on surumielisyyteen taipuvainen joukko tarinoita, jotka reippaimmillaankin näkevät puolityhjiä laseja naapuripöydissä. Mitä naapuri kelaa kelailee tavisten tarinoita Anssi Kelan tapaan, onnen näyttäytyessä oudoissa muodoissa. Kukin tanssii tyylillään pimeyden tangoa, ja luultavimmin yksin.

Mika Roth

HÄ/DA: (Almost) 20 Minutes Of Love
Fan Records

Neljä kirjainta ja viiva välissä. HÄ/DA ei keksi rockin tulta uudelleen, mutta vahvasti AC/DC-henkistä hard rockia soittava bändi uskoo asiaansa. ”Let There Be Rock”, julisti joku joskus, ja juuri siitä tässä EP:ssä on kyse, vaikkei kyseistä biisiä kuullakaan.

Juho ”Hässi” Hämäläinen ja Antti ”DeeAa” Heikkinen ovat tuttuja tekijöitä muista raskaampaa rokettirollia pyörittävistä bändeistä, joten pystymetsästä kaksikko ei ole lähtenyt liikkeelle. Hässi on itse asiassa osa AC/DC-tribuuttibändiä Dirty Deeds Indeed, joten tienoo on tuttua – nyt vain mennään vieläkin pidemmälle. Sinkkuvedoista tuoreempi, eli Love Remover, veivaa takalistoa niin, että Bon Scottkin virkoaa bilettämään. Debyyttisinkku ja EP:n avaaja Ball Buster takoo taas päätä (ja muita kehon osia) niin Brian Johnsonin hengessä, että melkein rintaa pistää. Fan Fiction puristaa vieläkin tiukemmin tuubin samaisesta päästä ja thehivesmainen paahto palaa melkein pohjaan. Lyriikoissa tehdään kunniaa monin tavoin ja sanakääntein, fanien napsiessa vinkkejä ilmasta.

Täydestä ja puhtaasta sydämestä tehty kunnianosoitus, vai kylmän laskelmoitua ryöstöä? Kysymykseen on lopulta vain kaksi vastausta ja oma näkemykseni painottuu ensimmäiseen vaihtoehtoon. Ei näin tinkimätöntä tekemistä ja rakkautta lajiin voi kuin kunnioittaa. EP:n sulkevan Night Riderin kaahatessa auringonlaskuun huomaan vilkuttavani kaihoisasti perään. Olipahan kipakat hard rock -löylyt.

Mika Roth

Katri Hannele: Ehjä uudelleen
Sing & Song Music

Nokialainen laulaja/lauluntekijä Katri Hannele hämmensi ainakin allekirjoittanutta vajaan vuoden takaisella Perhosen siiven muotoiset kellukkeet -sinkulla. Osapuilleen mahdoton nimi johti kauniiseen pop-kappaleeseen, tekstin vahvan henkilökohtaisuuden iskiessä hellästi ilmat pihalle. Sama tyyli jatkuu EP:llä, jonka neljä raitaa ovat neljä todella erilaista sisarusta.

Harvoin olen kuullut niin koskettavaa ja pysäyttävää tarinaa läheisen poismenosta, kuin mitä Otava on. Suru on raskaana läsnä, mutta muistotilaisuuksissa jo kuulemma monesti kuultu kappale on jotain suoraan sydämestä tullutta. Syli näkee matkan toisen pään, eli lapsuuden, rakastavan vanhemman silmien kautta. Pian lapsi lähtee jo maailmalle, eikä vanhempi voi kuin päästää irti ja jatkaa itse eteenpäin. Ehjä uudelleen EP:ltä ei löydy otsikon mukaista raitaa, mutta siitähän kaikki kappaleet kertovat. Elämä rikkoo meistä jokaisen useampaan kertaan, vaan osa elämää on myös sitä, että kaikista vastoinkäymisistä lopulta selvitään. Tai ainakin saa itsensä riittävissä määrin takaisin kokoon, jotta voi särkymään taas uudelleen.

Musiikillisesti tarinat kerrotaan perinteisen bändin soittamina pop-kappaleina, joissa soitto on sävyisää ja laulun taakse asettuvaa. Vain ankkuriraita Sinä teit revittelee hiukan rosoisemman soundin kanssa, mutta kokonaisuutena EP on erittäin sävyisä ja aiheidensa väkevyydestä huolimatta jopa vähäeleinen.

Mika Roth

Kristian Kolina & Rapakärpäset: Haudatkaa sydämeni biojäteastiaan -EP

Oululainen rappiorock-ryhmä Kristian Kolina & Rapakärpäset kertoo soittavansa ”modernia autotallia”, tarkempien termien osuessa garagen, punkin ja grungen suuntiin. Debyytti-EP ei pidä sisällään aiemmin ilmestyneitä Meillä on maailma poltettavana ja Ellen -sinkkuja, joten moderni on avainsana.

Uudeksi videosinkuksi valjastettu Kolinaa ja piimää (Lyö sitä lehmänkelloa!) osoittaa vakavaa taipumusta tarttuvuuteen, mutta biisin pistävä terävyys on samaan aikaan hiottu huippuunsa. Kertosäkeessä huudetaan selkeyttä uhraamatta ja iskevät kitarahyökkäykset pidetään myös säröstä huolimatta tarkoin kurissa, jolloin veivauksen voima tietysti vain kertaantuu. Samaa ideaa toistaa avausraita Haluan luovuttaa, jolla kaaret ja liu’ut vain pitenevät. Punkin ja ensimmäisen aallon postpunkin alkuvoimaa on jalostettu hienoisesti, ottamalla mukaan jotain mm. action rockin ja muiden myöhempien aaltojen ideoita. Melodisempi Yhden rysähdyksen taktiikka on taas kuin uusi versio Leevin Pimeä tie, mukavaa matkaa -kappaleesta, ahdistuksen puristaessa kertojasta elämän ilon ulos.

Rappiolla on hyvä olla, lauloi joku joskus, eikä monikaan tainnut oivaltaa seassa olevaa ironiaa ja sarkasmia. Hiukan sama vaara on nyt, vaikka Kristian Kolina & Rapakärpäset painaa päät vielä syvälle biojäteastiaan. Täytyyhän sitä kuollessaankin muistaa sentään vielä asianmukainen kierrätys, eikös vaan?

Mika Roth

Matilda Troi: Tuuliviiri / En oo sellainen

Matilda Troi on kuulemma fiktiivinen artistihahmo, mutta oliko sitten Thin White Duke totta? Tai edes Bob Dylan? Nimet ovat nimiä, hahmot hamoja, ja jos nyt Milli Vanilli ei ehkä ollutkaan fotoa syvempi, niin mitä sitten. Musiikin saralla kaiken määrittelee kuitenkin lopulta itse tekeminen ja saavutukset.

Tähän mennessä Lwaxana Troi on ollut suosikkihahmoni fiktiivisten Troiden listalla, mutta huolettoman popin saralla operoiva Matilda Troi pärjää kyllä mainiosti ansioillaan. Lankoja kulisseissa vetelevät Mirko Paloniemi ja Helmi Ketola ovat luoneet pop-äänin kuvan nuoresta naisesta, jonka sydämessä myllertää ja jano elämään on yhä ravistelevan vavahduttavaa. Saatesanoissa puhutaan jopa punk-energiasta, mutta myyntipuheet ovatkin oma juttunsa. Tärkeää on se, että rokimpi B-puoliEn oo sellainen löytää tiensä sydämeen. Elon isoja kysymyksiä viskotaan ilmaan kuin konfetteja, mutta samalla saattaa paljastua vahingossa aitoa herttaa. A-puolen Tuuliviiri pyörii suuntaansa vaihtavan mielen voimalla, mutta täyteläisen äänikakun sisältöä olisi puolestani voinut ryydittää vieläkin rohkeammin.

Matilda Troi soundaa kahdella ensimmäisellä kappaleellaan lupaavalta, mutta ollaanko tässä sittenkin liikkeellä tarpeettoman varovaisin elkein? Tuuliviiri puhaltaa vasta viimeisen puolen minuutin aikana oikein kunnolla ja En oo sellainen jättää lyöntinsä himpun kesken. Ei vielä maaleja, mutta kaksi tolppaa jo saldona.

Mika Roth

Pastis: Sunday, Sunday / Into the Wild
Stupido Records

Joskus aiempien julkaisujen varjot ovat melkein pelottavan pitkiä. Helmeilevän melodista kitararockia soittava Pastis puristi mielestäni kaiken olennaisen niin hyvin kokoon Pastis-albumillaan, että epäilys iski mieleen. Miten tuosta voi enää pistää paremmaksi?

Pastis sai hioa mestariteostaan pandemia-ajan kiireettömyydessä kaikessa rauhassa, vaan nyt on omaksuttu toiset tavat ja tottumukset. Tuore tuplasinkku onkin kuulemma ikuistettu uunituoreina siivuina. Näin ”alkuinnostuksen rapea kuorrute” on periaatteessa koskematon, vaan riittääkö se ja pitävätkö bändille ominaiset harmoniat pintansa? Kitarapoprockralli Sunday, Sunday polkaistaan vauhtiin tyylillä, joka muistuttaa brittiläisen kuusarikauden suurista ja majesteettisista. Kallistun silti suosimaan Into the Wild -raitaa, jonka isossa kertosäkeessä ja huolettomassa jolkottelussa piilee rentoa kauneutta. Biisissä on mielestäni jotain ainutlaatuisen aurinkoista ja americanamaista, muodon ollessa samaan aikaan simppelin selkeän. Ei siis hätää, sillä harmoniat toimivat, muoto on kuosissa ja fiilis katossa.

Uudistuneen tekemismuodon tavoite oli saavuttaa paineettomalta soundaava lopputulema, ja jo tässä ensimmäisessä uudessa biisiduossa ideaa on jalostettu oivasti. Ja vielä hetken magiikkaan aidosti luottaen, sillä biisit äänitettiin lounaan jälkimainingeissa.

Mika Roth

Pepita Vanni: Zoolandia
Assa Records

Sörkkalainen englanniksi ja suomeksi laulava Pepita Vanni on paperilla suhteellisen uusi postpunk/new wave -bändi, mutta jäsenistöllä on kokemusta monista alaa enemmän ja vähemmän viistävistä orkestereista. Zoolandia on neljästä raidasta koostuva paketti, jolta löytyy mm. punkin raivoa ja melodisempaa uuden aallon äänellistä mustavalkoisuutta.

Virallisen EP:n sulkeva Jarhead iskee järkyttävällä vimmalla sekä voimalla päätä punkkimaksimin seinään, kun taas avauksena soiva Brended to Kill on klonksuvin ja postpunkein hetki. Jälkimmäisessä voisi olla periaatteessa tilaa jopa uusromanttisen suunnan kaatuileviin peilitaloihin, mutta bändin soitto on viritetty korkeammille kierroksille. Motherland avaa siipiään rohkeasti kasarisen goottirockin mahdollisuuksille, tarjoten näin vielä kolmannen horisontin yhtyeelle. Samalla materiaali tekee selvää pesäeroa viimekesäiseen Summer-sinkkuun, jonka varttirautalankamaisuudet tuntuvat tässä seurassa jotenkin vanhahtavilta ja haljuilta. Eikö tätä osastoa ole saatu aikojen saatossa jo riittämiin?

Pepita Vannilla on varaa valita tulevaisuutensa suunnista, sillä Zoolandia on kuin eläintarha konsanaan. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraavassa häkissä mahtaakaan lymyillä. Kuriositeettina mainittakoon, että ken hankkii itselleen C-kasetin saa bonuksena Sielun Veljet -lainan Ikävä. Tallenne ei ole ehkä teknisesti häikäisevä, mutta raaka energia välittyy ja kielii Pepita Vannin huimasta livekunnosta.

Mika Roth

Sakari Boström: Trikiini

Kun itse teet, niin tiedät mitä haluat ja mitä saat. Sakari Boström on DIY-asenteella duunia paiskova jyväskyläläinen artisti. Boström luo musiikkia vaihtoehtorockin ja post-hardcoren tienoilla, tosin jyrkin hardcore jätetään suosiolla toisille, soundin toistaessa alan uuden vuosituhannen angloamerikkalaista näkemystä. Julkaisuja on kolmen vuoden aikana ilmestynyt iso pino, mutta jotenkin ne kaikki ovat suhahtaneet Desibeli.netin ohitse. Onneksi nyt tärppäsi.

Trikiinit ovat loisiksi luettavia sukkulamatoja. Tarina ei kerro miten otsikkoon päädyttiin, mutta musiikillisesti Boström on sitä tahtia luova tekijä, että biisien lisääntymistahti on kiistatta loismaista. Uusi EP on seitsemän raidan ja hiukan päälle 16 minuutin annos, josta melodisemmin kaarteleva Hra Zzz ja kulmikkaasti rymistelevä Konventionaalisesti viehättävä tarttuivat nopeimmin korvasta. Kertseissä isketään, välillä lanataan raskaammin, mutta ydin on aina melodiassa. Nimet Sonic Youth ja Dinosaur Jr. ilmestyivät vihkooni, kun Väijytys räyhäsi ja Riesa melskasi äänivalliinsa kääriytyneenä. Boströmin kyky löytää melun keskeltä tiloja on kadehdittavaa tasoa, eikä EP:n teknistä hienoutta tule ohittaa, vaikka pinnalla äänityrskyt kovia toisinaan ovatkin. Kaikki on rakennettu tarkoin ja liikoja hiomatta.

Muoto ja kaavat ovat tuttuja, mutta lopulta biisi on aina kuninkaallinen. EP:llä oikeastaan vain SER jätti täysin kylmäksi. Okei, kerta nro 48 on myös pieni mysteeri, mutta askarruttava sellainen.

Mika Roth

Sina Viola: Nuoruuden vuodenaika

Loppukesästä 2023 herkullisen dramaattista ja korostetun minimalistista poppia luova Sina Viola tuli sinkkukoosteessa vastaan Värit-kappaleellaan. Romanttista melankoliaa mm. dreampopin keinoin käsittelevä ja kir(si)kkaita soundimaailmoja suosiva EP onkin melkoinen annos tunteita purettavaksi.

En usein lämpene introille, mutta nyt Intro on olennainen osa seuraavana soivaa Nuoruuden vuodenaika -kappaletta, ja osuvampaa olisikin puhua esiosasta. EP:n kärkikappaleeksi nouseva muotovalio luo upeita mielikuvia, joissa Slow Dive soi ja suunnattoman suuri tarina mahtuu sopuisasti alle kolmeen minuuttiin. Sina Viola kertoo itse asiassa rakkauden jälkeisestä maailmasta, mutta rauhaisuus peittää surun piikit alleen. Viimesyksyinen Narnia on nopeampi ja kiihkeämpi raita, joka esittelee artistin toisen puolen. Urbaanimman, salatumman ja enemmän fantasian puolelle karkaavan. Em. Värit on mahdottomassa suuruudessaan lähinnä oiva ankkuri, kun taas EP:n keskeltä kohoava Kauheuden katedraali jää hivenen lyhyeksi – tai sitten en vain oivaltanut kappaleen ideaa ja pointtia.

Nuoruuden vuodenaika haiskahtaa erolevyltä, siinä määrin kahden ihmisen vaikeaa ja solmuista suhdetta ruoditaan. Rakkaus on tunteista vahvin ja vaarallisin, minkä kertoja on oppinut kivun kautta. Positiivisena voi pitää sitä, että uudemmat kappaleet ovat EP:n vahvinta antia, joten horisontissa siintää jo kirkkaampi valo.

Mika Roth

Underwater Father: Without Waves

Ja sitten tulee kunnolla turpaan. Underwater Father on kotkalainen metalliyhtye, joka yhdistää musiikissaan modernin ja perinteisemmän raa'an muodon. Puristus onkin kovinta luokkaa mm. black, death ja äärimetalli -vaikutteiden sekoittuessa, joten bändin debyytti-EP on ehdoton tapaus useammallakin tasolla.

Yhtyeen ytimen muodostavat pääosin Of Spite -bändistä tutut jäsenet, mutta Of Spiten keskittyessä deathin sarkaan on kenttä laveampi Underwater Fatherin edessä. Brutaalein vyörytys saattaa nyt saada melodisen tauon, kun tunnelmallisempi kohtaus värittää menoa ja sekoittuu telaketjumaiseen jyräykseen. Ainuttakaan alle viisiminuuttista vetoa ei biisinelikosta löydy ja etenkin uudempi sinkku Drowned tarttuu kirveen varresta tositarkoituksella. Matalalta jyrisevät vokaalit muuntuvat välillä raivokkaaksi huudoksi, kun blackin eeppisiä valleja hakataan mustasta maasta voimalla. Pisimmälle tavallaan puskee lähes seitsenminuuttinen My Name is Your Name, joka on samalla perinteisin metallimessu. Teksteissä käsitellään kuulemma filosofisiakin juttuja, mutta niitä en luettavakseni saanut, eikä kitaristi/vokalisti Samu Haataisen huudosta ota aina niin tarkkaan selvää.

Without Waves ei sisällä otsikon mukaista raitaa, mutta aaltoja EP synnyttää metallin tummempien lampien pinnoissa. Riffivetoinen mäiske on jyrkkää, vaan silti selkeää ja siten terä vain puree paremmin ja paremmin.

Mika Roth

Vauhtipuisto: Pilluralli / Hevosella Baariin
Heimo Records

Vauhtipuisto on sama asia kuin Mactopias & Olli PA, eli tällä ei ole mitään yhteyttä erääseen tiettyyn Oulun suunnalta löytyvään huvipuistoon. Tai ehkäpä räppärit ovat junnuina käyneet oululaisessa huvittelumestassa, mistäs sen tietää, kun tuplasinkku tuntuu muutenkin liikkuvan Oulun suunnilla.

A-puoleksi sijoitettu Pilluralli kiertää Oulun Raksilaa, eli on siirrytty ajokortin omaavaan ikäluokkaan. Herrat ajavat radalla omistajan elkein, mikä myös heijastuu jykevissä soundeissa. Räppärit pistävät sanaa näppärästi ristiin, uhon ollessa kovan – ikkunaostoksilla karautetaan autolla marketin laseista sisään, jos ovet eivät muuten aukea. Soundien puolella dancen jyminä paukuttaa urbaanin illan ja yön bassojuhlaa. Hevosella Baariin siirtyy yhden hevosvoiman tehoihin ja vaikka mistään country-westernistä on turha puhua, niin on karsitummassa muodossa omanlaistaan Teksasin meininkiä. Heppa vie niin baariin kuin grillille, eikä moista hevostelua voi naama vakavana kuunnella, on ne vaan hurjia…

Vauhtipuisto on duon ensimmäinen tuplasinkku, jota ennen ilmestyi pari sinkkua ja jota on jo seurannut uusi sinkura. Eli pajalla taotaan kovaan tahtiin musiikkia ja kaikkea tuntuu sitovan yhteen ainakin jollain tasolla ihmiselon yöpuoli, mitä teemme auringon laskettua, missä ja kenen kanssa. Tarina ei kerro, josko tulevassa siintää jo EP-levy, tai peräti pitkäsoitto, mutta itse en pahastuisi moisista siirroista laisinkaan.

Mika Roth

Ville Markkanen: April Midnights / The Road of Souls

Kitaravetoista melodista hard rockia soittava Ville Markkanen katkaisi reilu vuosi pitkäksi venähtäneen soolohiljaisuuden Calling Out for Dawn / Life is Short -tuplasinkulla. Mitään tietoa soolouran jatkosta ei tuolloin ollut, joten postin kuoresta paljastunut April Midnights / The Road of Souls -tuplasinkku pääsi kirjaimellisesti yllättämään.

Eikä tämä yllätys ole ainakaan negatiivinen, sillä kahdessa raidassa riittää tutkittavaa. Peräti kuuden minuutin yli jatkuva A-puoli April Midnights on menevää ja isoa kitaravallia tarjoava valio, jolla juurevat koskettimet tuovat tuhtiutta mukaan. Uriah Heep ja uudemman ajan kurvailu yhdistyvät perinteitä kunnioittavaksi muodoksi. Mitta on sinkuksi pitkä, vaan eipä kellon kulumista huomaa tässä kyydissä. B-puolen The Road of Souls on rauhaisampi ja sävyisämpi veto, jolla Deep Purple ja ehkä jopa Lynyrd Skynyrd vilahtelevat taustalla. Ei mitenkään määräävinä tekijöinä, mutta hard rockin ja etenkin 70-luvun jättien tekemiset on kuultu sydämellä. Biisin jako kahteen osaan on ovela veto, joka kiskaisee maton jalkojen alta kerran toisensa jälkeen. Samalla tuplasinkku saa oivan loppuliu’un.

Markkanen ei uutta tannerta murra, se on selvä, mutta kummassakin raidassa on voimaa sekä ideaa. Kyllähän tätä tuplasinkkua isommissakin annoksissa kuuntelisi, noin viiden pisteen vihjeenä.

Mika Roth

Lukukertoja: 325