Pienet

Pienet II - Kesäkuu 2025

30.06.2025

Business City: Kaupungin lapset
Alakulttuuritalo

Myös musiikin saralla rajat on tehty rikottaviksi, siinä missä kaikenlaiset tabutkin. Elektronista tanssijunttaa yleensä ysärimmin takova Business City vaihtaa vuosikymmentä ja versioi Kids in America synapopiksi kääntäneen kipaleen uudelleen, eli tekee coverin coverin. Tekstihän on Raul Reimanin kynästä, mutta nyt ovat monacaritat ja kimwildet kaukana, sillä 20-luvun lapset danssaavat muuntunein kuvioin.

Alkuperäinen ja sen versio herättävät varmasti monenlaisia tuntoja, mutta nyt tyylilajiksi ilmoitetaan happotekno, eikä tällaisesta reivittelystä jää ainakaan tyhjä olo. Biisin melodia on timanttia yhä, nyt vain runko on ympärillä uusi. B-puolella kuullaan ”maailman ensimmäinen suomenkielinen gqom-biisi”. Ja niille jotka ihmettelevät, että mikä ihmeen gqom, niin kyse on housen yhdestä alamuodosta, jonka juuret johtavat Etelä-Afrikkaan ainakin Lontoon kautta. Meikä Mitsu junttaa hitaammalla vaihteella, enkä täysin ymmärtänyt viittauksia. Puhutaanko tässä oikeasti autoista, ja mitä tekemistä sillä on induisen taustan kanssa? Essolla käydään ja hanaa annetaan, eikä tylyn simppeli rakenne ainakaan peitä osiaan osien alle.

Yksi rakettimaisesti etenevä bilebiisi kepeällä jalalla ja kaverina matalammalta möyryävä kummajainen. Business City ei tekemisiään selittele, eikä moiselle ole mielestäni tarvetta, sillä kyllä (tanssi)jalat tietävät.

Mika Roth

Devs Motvorvm: The Oldest Crypt
Apocalyptic Productions

Ja sitten matkataan hieman kauemmas näiltä main. Devs Motvorvm on chileläinen doomahtavaa death metalia soittava yhtye, jonka historia ulottuu vuosikymmenen päähän. Ryhmän soittaman musiikin tyyli on sitä vastoin vieläkin varhaisempaa suuntausta, sillä nyt kuljetaan klassisen death-doomin jalanjäljissä, vai pitäisikö sanoa hallavilla mailla.

EP:n viidestä raidasta lyhin ja kaupallisin on jenkkilegenda Goatlordin Acid Orgy -laina, mutta keskityn nyt EP:n kolmeen uuteen ja studiossa ikuistettuun numeroon, joista ei alle seitsemän minuutin vetoa löydy. Pikkukiekon nimibiisi ja ykkössinkku The Oldest Crypt kiteyttää ehkä onnistuneimmin doom metalin jykevän raskauden, jossa on kuitenkin omanlaistaan synkkää groovea. Death-pitoisuuksia selvästi nostava Love for the Dead raahaa laahuksiaan hitaammin, kaiku korostaa kitaran pörinää ja vokalisti venyttää ulosantiaan siten, että zombilaumojen hiljaisen kohinan voi jo kuulla. Avauksena soiva Orgy in the Graveyard jääkin kovassa seurassa seinäkärpäseksi, joka ei kykene hyödyntämään edes varhaisen Type O Negativen esiin manattua haamua.

The Oldest Crypt ei ole vielä osiensa summan veroinen, etenkin kun Orgy in the Graveyardin livemuoto ei tuo mitään oleellista muassaan. Tyylin ehdottomuus ja ryhmän näkemys ansaitsevat kuitenkin huomion, joten lajin rakastajien kannattaa ottaa chileläisten menosta selvää.

Mika Roth

E. Sydänpuu & Mustat Maijat: Sydän haudattuna (Outro.)
Black Mamba

Kaikella on aikansa ja E. Sydänpuu & Mustat Maijat -yhtyeen kohdalla aika täyttyi nyt. Lupaavan ja napakan INTRO.-debyyttialbumin jälkeen tähtäimessä piti olla toinen pitkäsoitto, mutta lopulta käsiin jäi neljän biisin mittainen EP, joka on bändin viimeinen julkaisu.

En voi kyllin korostaa harmistustani tapahtuneesta hajoamisesta, sillä EP:n perusteella yhtye oli muokkaamassa soundiaan lupaaviin suuntiin. Säröä ja tummuutta on selvästi ladottu lapiokaupalla lisää kyytiin ja EP:n kantava teema tuntuu olevan särkynyt sydän. Sydämen voi rikkoa niin kovin monin tavoin ja kun Pieni poika itkee, on jo synkkyys löytänyt tiensä sieluun. Viekö tämä sitten kehitykseen, jossa Miehet (Katso sisään, katso ulos) ovat ainainen uhka, brutaalin voiman korvatessa herkkyyden. Punkahtavaa voimaa räiskyvä Hiuspesä saapuu ympyrän alkuun, ihastukseen ja sen vaarallisuuden ymmärtämiseen. Vaan kuinka muuten voit olla Siipirikkona, ellet lähde rakkauden julmaan peliin – uudelleen ja uudelleen. Musta Paraati on läsnä, kuten myös vimmainen Sielun Veljet ja kyynisiä huomioitaan sivummalla servettiin rustaava Lou Reed. Voi meitä hölmöjä.

Hautajaisissa ei sopisi hymyillä, mutta vainaja poistui kuvasta arvonsa ja arvokkuutensa säilyttäen. Eikä upean pikkulevyn edessä sovi painaa päätään alaspäin. Saatiin sentään EP:n kokoinen isku ennen loppua.

Mika Roth

Facade: Radiant

Facade on hollantilainen post metal -yhtye, jonka soundissa on raskaita doom-vaikutteita. Ryhmän tuore EP on vain kahden raidan mittainen, mutta kokonaismittaa biisikaksikolle kertyy yli 14 minuuttia, joten doom on terminä perusteltu.

Ensimmäisenä kuultava Radiant on uunituore raita, jolla bändin kokeellinen soundi on todella saanut kehittyä ja täydentyä. En tiedä, ovatko sähkökitaroiden takana soivat saksofonimaiset äänet synista vai soittimista, mutta sillä ei ole oikeasti merkitystä. Merkittävää sen sijaan on ruhjova svengi ja suoranainen kauneus, jonka sallitaan kukkia mörisevien vokaalien ja isojen, valtaisien äänivallien keskellä. Kakkosraita Veil of Deceit on varhaisen kappaleen uusi versio, jolla muotoaan uudistanut ryhmä kokeilee kokeelliseksi äityvän soundinsa rajoja. Kappale on ’metallisempi’ ja jäykempi kuin nimibiisi, mutta samalla bändi selvästi pohtii yli viiden vuoden hiljaisuuden jälkeen tapahtuvan paluun suomia mahdollisuuksia.

Doom ja post-metal olivat lähtöpisteitä joskus 10-luvulla, mutta nyt eletään jo 20-luvun jälkimmäistä puoliskoa, eikä maailma ole pysähtynyt doominkaan saralla paikoilleen. Radiant on rohkea kokeilu ja täysin uuden rintaman avaus, jonka kautta Facade voi kasvaa aina vain suuremmaksi, menettämättä silti mitään oleellista itsestään ja soundistaan.

Mika Roth

Heikki: Storm to Storm
Small Bear

Heikki on täällä taas, eli Joensuusta Mansaarelle asti tiensä löytänyt kitaristi on julkaissut uuden EP:n. Siinä missä puolentoista vuoden takainen State of Mind EP tutki bluesrockin olemusta, kipinöitä unohtamatta, on uusi neljän raidan mittainen annos yllättävänkin rankkaa kamaa.

Heikki on toki ennenkin pitänyt rockin juuret esillä, eikä Neil Youngin nimeä ole lausuttu turhaan, mutta nyt jyske on toisenlaista. Storm to Storm on lohkare 70-luvun alkuvoimaista heavy metalia, jossa särökitara tempoo riffiä rystyset verillä maisemaan ja rytmipuolella kannut paukkuvat. Autotallimainen soundi ja kova pinta nostavat Choken tylyyspisteitä, mutta bluesrockin groove on yhä läsnä. Nopeilla renkailla varustettu instrumentaali Mind Your Own Business sai rustaamaan Michael Schenkerin nimen vihkoon, ja nyt puhutaan siis 70-luvun menosta. Maiden Voyage tonkii taas tahollaan niitä tienoita, joilta Paul Di’Annon aikainen Iron Maiden aikoinaan liikkui. Lähes yhdeksän minuutin mitta tuntui ensin ylilyönniltä, vaan luulisin kyseessä olevan aidon kunnianosoituksen.

Storm to Storm on askarruttava siirto Heikille täysin uuteen suuntaan. Nimikappaleen polte ja bluesrockin hehku muistuttavat niin UFO:n, Deep Purplen kuin monen muunkin 70-luvun jätin tekemisistä, mutta mukana on myös ripaus 90-luvun grungeista soundia. Myrskyää ja salamoi.

Mika Roth

Jesús DeLorean Väisänen: TV Dinner Sex Tape Mix Tape, vol. 69 - Return of the Electric Primetime Boogaloo
Two Towers

Myyntipuheet ovat aina myyntipuheita ja siten tulkinnanvaraisia, mutta jotkin niistä jäävät kummittelemaan mieleen. Jesús DeLorean Väisänen lupasi vuodevaihteessa olevansa ”kasaripopin kvintessentiaalinen kankunkeinuttaja, sekä pervodiskon helakanpunainen paroni”, kun diskoryhmän albumi tuli vastaan. Pystyykö muhkea TV Dinner Sex Tape Mix Tape, vol. 69 - Return of the Electric Primetime Boogaloo -EP vastaamaan huutoon?

Yritys on ainakin armotonta, kun Undercover Lovers (We Are The Law) puskee boogiejunaa kohti yllätysten yötä basso polvissa ja kimalle hiuksissa. Sähkökitara ja samplet kruunaavat sähköisen tuikkeen, johon pystyy lopulta vastaamaan vain Electric Leopard Sex Pantz -ankkuri. Vokooderilla härskisti leikkivä ja kompilla laukkaava AbTronic veivaa myös pyrstösulkiaan oivasti, eikä sanoja kannata kuunnella sen tarkemmin, koska nuotit ja mm. saksofoni kyllä kertovat tarvittavan. Kaiken ilotulituksen keskellä Sexchatlogy ei oikein lähde keulimaan, vaikka lupaavaa kvartaaliprinceä ja varakimwildeä esiin manataankin. Verhot ovat punaiset kuin yö, mutta jos albumi oli ylipitkä, niin EP tuntuu jäävän lyhyeksi. Soundeissa Jesús joukkoineen on titaania ja diskolaboratorion tuotokset ansaitsevat pinon superlatiiveja.

Pitkästi nimetty EP on viimeistelty puhepätkillä, joiden huumorivoima kuluu ajan myötä, mutta itse musiikki jää seisomaan. Ylväästi, vankasti ja toteemipaalumaisesti, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Mika Roth

Jäätelökone: Jäätelökone

Jäätelökone on jo sanana ristiriitainen, sillä se kuulostaa elektroniselle turhakkeelle – mutta toki miltei jokainen rakastaa jäätelöä. Siis pitäisikö sellainenkin vempele hommata hyllylle pölyjä välttelemään? Forssalais-tamperelainen suomenkielistä folkpoppia esittävä yhtye on soitellut yhdessä viitisen vuotta, joten esikoisen pakka on jo mukavasti kasassa ja murea bändisoundi on Jäätelökoneen merkittävin vahvuus kirjoissani.

Peräti kuuden raidan mittainen EP on biisien puolesta kauniisti sanottuna värikäs ja tyyleiltään lavea, vaikka bändin lämmin soundi kipalekuusikkoa onnistuneesti sitookin yhteen. Soundi on analogisen muhkea ja lämmöstä puhuttaessa on sinkkumaisempien raitojen eteen syytä nostaa Tulevaisuus, joka hehkuu yli viiden minuutin mittansa ja kantaa kuin kantaakin maaliin asti. Hattarahaaveita pelaa veikeällä muodollaan suht onnistuneesti, mutta ehkäpä EP:n avaava Jäätelökone on sittenkin selkein kärki. Yhtyeen miltei progehtavaksi äityvä tyylittely on yhtäältä simppelin suoraviivaista, mutta toisaalta kappaleille annetaan niiden vaatima aika – ja joskus hiukan enemmänkin. Teksteissä elämän pienet ja suuret vaihtelut kuoppineen ovat keskiössä, tosin sanojen monimerkityksellisyys ja vertauskuvat jättävät sivuille tilaa oivasti. Koska puhutaan rodoista, koska taas niiden kasvattajista ja hoivaajista, sen saa kuulija itse päättää.

Jäätelökone surisee verkkaisesti esikoisellaan, mutta kiireettömyys tuntuu olevan ryhmän supervoima.

Mika Roth

NUPU: Pakomatka

NUPUn vuoden 2022 esikoisalbumi Valheet, tupakka ja reivit oli raikas paketti isoja tuntoja ja kitarapoprockin kirpeitä äänivalleja. Se oli ehkä enemmänkin matka Morrisettesta Bowieen ja Vilkkumaasta Kentin tienoille, mutta repussa oli omiakin eväitä vähintään riittävästi.

Esikoisen jälkeen on ilmestynyt neljä sinkkua, mutta niitä ennen kuullaan kaksi uutta biisiä, mikä on raikkaan erilainen lähestymiskulma. Kovempaa, jopa punkahtavaa särökitaraa ja toisaalta isompaa draaman kaarta esittelevä Täältä mä tuun huutaa elämänjanoaan, alle kolmeen minuuttiin likistyessä hurja määrä tunteita. Toscana on kuitenkin se biisi, jonka kertosäe pamahtaa kovaa & korkealta. Menneen rakkauden siteistä kertoo myös haavoitettu Kuokkavieras, joka ei pysyttele poissa ex-rakkaansa juhlista. Nostaisin silti eteen ennemmin vuoden 2024 toisen sinkun, eli Petromelankolian. Hiukan suorempi, säkeistöissään taaemmas asettuva ja äänimaisemiltaan himpun eeppisempi biisi jalostaa em. Kent-suuntaa lupaavasti, joten valtaistuimelta poistuneen kuninkaan paikalla olisi tilaa vallattavaksi. Kuumis huokuu mielestäni samaa maailmaa, vain hivenen toisenlaisella painotuksella.

NUPUn soundi on vakaan vahva ja riittävän persoonallinen. Biisikynästä tuntuu irtoavan tarttuvia kappaleita ja vokalisti Venla Lankinen taipuu kappaleiden mukana aina vain pidemmälle. Hyvältä kuulostaa.

Mika Roth

R.O.S.E.: Light

Englannin kieleen luottava R.O.S.E. on nuori kotimainen laulaja/lauluntekijä, joka laskee musiikkinsa kuuluvan dark popin saralle. Tummuus on tietysti jokaisen kuulijan tulkittavissa, mutta ainakaan tunteet eivät lopu artistin kappaleilla kesken.

EP:n kolme numeroa ovat melankolisia kertomuksia sydämen varjoista ja murheista, mutta tummuus ei käännä musiikkia negatiivisella tavalla varjoisaksi. Toki melankolisuus on alati läsnä, se hallitsee ja ohjaa äänikenttiä, mutta suoranaista synkkyyttä rakennelmista on turha etsiä. Light näkee valon kaukana, tavoittamattomana, mahdottomana, vokaalien kaikuessa suoraan sydämestä ja kamppailun silti jatkuessa. Taustalla ei kuulla juuri koskettimia enempää myöskään kun Me soi, mikä sai jonkun toteamaan siivun muistuttavan jotain uudempien Bond-leffojen alkutekstikajautuksia – mikä on kirjoissani popin puolella suuri kehu. Believe Me ottaa ainoana lenkkinä apuun koskettimien matalan pään, mikä korostaa tunteiden tyrskyjen väkevyyttä. Kahden ihmisen väliseen jännitteiseen suhteeseen porautuva laulu on sotahuuto hämärästä kohti valoa, taistelu pimeyttä vastaan jatkuu ja edessä on parempia aikoja. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa, mitä Light-EP tuntuu kokonaisuutena alleviivaavan.

Isoja tunteita, valtaisia vokaaleja ja silti kaikki nojaa vain lauluun ja säästeliäästi soitettuihin koskettimiin. Uskon kuulemaani sekä artistiin, ja uskon näkeväni saman valon tuikkivan melodioiden takaa.

Mika Roth

Sapere Aude: Sants e Demonis (Vincit Omnia Veritas II)
Art Gates

Valencialainen folk metallia rempsakasti soittava Sapere Aude ei ollut edes nimenä tuttu, vaikka bändi on veivannut jo vuodesta 2011 ja debyyttipitkäsoittokin ilmestyi yhdeksän vuotta sitten. Folk metalin puolella on totuttu kuulemaan jos jonkinlaisia akustisia soittimia, ja valencialaisten tapauksessa tuttuja bändisoittimia on laajennettu viululla.

Melodiat ovat Sapere Auden musiikin kulmakivi ja kun Nioben vokaalit liittyvät mukaan seitsenhenkisen ryhmän soittoon, niin taivaskaan ei ole enää rajana. Metallissa on maustetta, folkissa käännöksiä ja kun El Butoni pääsee lyöntivuoroon, painuu särmikäs soitto kaarteluineen lähemmäs powermetalin keskieurooppalaisia maisemia. Hilpeää poljentoa nimestään huolimatta tarjoaa taasen EP:n avausralli Demonis, joka voisi vallan mainiosti olla vaikka jonkin kotoisen folkmetalin suuruuden katalogista napattu herkku. Miguel Ángel Muñozin väkevä laulutyyli pelaa voimalla, mutta ison bändin isossa äänivallissa neula ei painu liiaksi punaisen puolelle millään tontilla.

Sapere Auden ilmaisua leimaa positiivinen nostattavuus, joka kohottaa kulttuurisen taustan miltei huomaamattomin siirroin etualalle. Som Primavera voisi toisenlaisella sovituksella olla kauneinta iskelmää tai laulelmaa, eikä Martakaan laahaa helmojaan suotta. Svengaa ja toimii.

Mika Roth

Sekvoya: Gathering of Enchanted Herbs
Believe

Sekvoya on serbialainen yhtye hieman toisenlaisten äänivirtojen varrelta. Yhtye luo ennakkoluulotonta instrumentaalimusiikkia, jossa itä ja länsi kohtaavat. Samoin mennyt ja nykyhetki sulautuvat kun, mm. folkin, rockin, world musicin ja psykedelian värit rikastavat viiden biisin mittaista EP-levyä.

Gathering of Enchanted Herbs lähtee liikkeelle teräbiisit edellä, kuten debyytti EP:n julkaisseen ryhmän pitää. Ykkössinkku Snake Charmer taivuttelee jäntevää kaulaansa kauemmas itään, paksun ja silti ilmavan äänimaiseman pyöriessä hitaasti teemansa äärellä. Sähköisen kitarabändin arsenaali ja muhkeat koskettimet vievät jo pitkälle, äänivalli pysyy erittäin nätisti kurissa ja biisi aaltoilee luontevasti maaliinsa. 60-luvun rautalankaa jännästi heijasteleva Mugwort hyötyy soundileikistä, jossa efektit ovat iso osa kaavaa, mutta melodia on nytkin kuningas. Uusin sinkku Black Pepper sijoittuu kahden mainitun vedon väliin, svengipitoisuuksien noustessa. Suosikkini koko joukosta on kuitenkin Sierra, joka kiskoo bootsit jalkaan ja astelee jonnekin, jossa mm. Khruangbin on jo pitkään vaellellut.

Esikoinen on aika esikoinen, eikä Sekvoya varsinaisesti murra muureja tai käännä uusia sivuja esiin kitarapoprockin historiassa. EP:llä on silti ansionsa ja jokaisessa viidestä kappaleesta riittää ideoita.

Mika Roth

Siveelliset Veljekset Electric: Paperitiikeri

Siveelliset Veljekset Electric on punk folk -yhtyeen Jalot Pojat sivuprojektina alkunsa saanut bändi, jonka genrestä ja tahtilajista toiseen nytkähtelevä musiikki yllättää toistuvasti. Siinä missä Jalot Pojat osui kovalla prosentilla myös maalitaulun reunoihin, sekä läheisiin puihin, on Paperitiikeri alusta asti ehjempi tapaus.

Saatekirjeen innoittamana tutustuin SVE:n aiempiin julkaisuihin, mutta ihan saatesanojen kaltaista tyylisilppua en kyllä löytänyt. Red Hot Chili Peppers mainitaan historiasta ja se kiistatta soi läpi myös uudella EP:llä positiivisena voimana. Pump Dump groovailee valkoisen miehen notkeudella kuten vain voi, ja 2 0 2 5 -raidalla svengijengi taivuttaa myös amerikkalaisten soundia SVE-filtterin läpi sangen onnistuneesti. Vaan ei siinä tietenkään vielä kaikki ole. Arvaamatta on suomirokimpi tuokio, jolle ankkuriraita Perillä taas kumartaa toisessa päässä EP:tä. Tanssilavan tienoille sopiikin päättää hetkien ketju, joka saa toistuvasti raapimaan päälakea. SVE on suomirockin, angloamerikkalaisen kitarapoprockin ja suomikaihon jälkeläinen, joka ei suostu tyytymään vain saamiinsa perintötekijöihin. Puff! repii pelihousunsa räpäten ja ruikuttaen, eikä kaikkia kortteja taideta vieläkään paljastaa.

Paperitiikeri on outo EP ja kumma sounditörmäyskenttä. Melankolia seuraa kaiken hoitanutta Matias Tapanista kuin hilepilvi diskoilijaa, mutta plussat selättävät miinukset ja näin renessanssimies voittaa.

Mika Roth

Steel Systems: Burn to Rock

”There's no school like the old school”, tuntuu Steel Systems ajattelevan. Kyseessä on oululainen heavy metal -yhtye, joka luottaa vakaasti perinteisempään soundiin ja tyyliin. Angloamerikkalainen, klassinen ja melodinen heavy metal toimii johtotähtenä ja taustalla vaikuttaa myös New Wave Of Finnish Heavy Metal -allianssi.

Viime vuonna ilmestyneistä kahdesta sinkusta on saatu levylle alku ja loppu. Ankkuri Black and White polkee tehokkaasti ja jäljet niin brittien, kuin näiden teoista innoittuneiden 80-luvun saksalaisten ryhmien suuntaan ovat selkeitä. Judas Priestin ja Ragen välissä on helppoa olla, kun ottaa mukaan osia Iron Maidenin loistosta. Avausraita Thicker Than Blood kertoo ajattomasta siteestä, joka syntyy sotureiden välille. Sota voi olla henkisempää tai fyysisempää, eikä aikakauttakaan sidota suotta kiinni. Melodian voimaan uskotaan ja sille annetaan tilaa, eikä kitarasoolo töki kaiken tukiessa kaikkea. Klassisessa metallissa on alusta asti ollut myös progehtavia voimia, jotka saavat Seeds of Hopen venymään, mutta lievästi Queensrÿcheltä soundaava muoto tuo pinnat kotiin.

Burn to Rock ei tuo juuri uutta kentälle, mutta toimii genrensä rajoissa ja luo osiaan suuremman summan. Kuinka ihmeessä tuo sitten tapahtuu? Kyse ei ole mistään monimutkaisesta metallialkemiasta: yhtye vain uskoo jo lähtökohtaisesti vahvoihin biiseihinsä ja jättää ne riittävän ilmaviksi, jolloin silkka laatu ratkaisee.

Mika Roth

Suru Bae: CHAPTER 3 – The Moset Beautiful Place Called Earth

Suru Bae -nimi on eräänlainen verho. Sen takaa löytyy virtuaalinen artisti, joka luo cinemaattista ja maalailevaa, modernia pop musiikkia. Projektin taustavoimana vaikuttaa suomalainen säveltäjä/biisinkirjoittaja/tuottaja Tia Nylander ja kuten otsikkokin kertoo, kyseessä on jo kolmas luku kattavammasta tarinakaaresta.

Taustaksi kerrottakoon, että Suru Bae on jossain tulevaisuuden maailmassa seikkaileva fiktiivinen androidi, joka etsii paikkaansa irtauduttuaan pesästään ja tutustuessaan maailmaan. Eli perinteistä kasvutarinaa tarjotaan spefi-karmeissa, mutta fokus on itse musiikissa, elektronisuutta akustisuuteen yhdistävässä ja aina alle neljään minuuttiin annostellussa modernissa popissa. Big Bad It kumisee ja värisee kokeellisen Björkin hengessä varjoisammassa marginaalissa, kun taas monta astetta valoisampi ja popimpi Gucci Bloom ottaa kaiken ilon irti maailman ihanuudesta ja sen loputtomista mahdollisuuksista. Samoista avaruuksista on syntynyt myös murskaavan herkkä ja kaunis Forget-Me-Nots, jonka sadepisaroita muistuttava melankolia ja avoimen avara tila käsittelee surua hienostunein sormin. Polveileva Labels and Crowns on vokoodirimaisine efekteineen rohkea siirto, josta voisi olla enempäänkin.

EP:n maailma on askarruttavan erilainen ja täynnä ihmeitä, joista osa on hyvin viehättäviä. Futuristinen soundi rikkoo rajoja ja muotteja, luoden samalla uusia pop-tarttumapintoja. Upean rohkeaa ja erilaista.

Mika Roth

Väisänen: Kauas unet karkaavat
Valassaaret

Elämä on täynnä tragedioita. Isoja ja pieniä, joista toiset vaivaavat meitä tarpeettomankin pitkään. Onneksi täällä on myös Väisänen, joka osaa kertoa esimerkiksi veneilyonnettomuuksista ja unettomuudesta positiivissävytteisesti. Eikä herra tarvitse kuin akustisen kitaran ja hiukan taustalta komppia tuekseen. Käydäänpä läpi, että miten tuo oikein tehdään.

Folkahtavaa ja vähäeleistä poppilaulelmpaa luova artisti liippaa musiikillaan taas läheltä kuplettia, mutta ei siinäkään oikeasti mitään hävettävää ole. Nimikappale Kauas unet karkaavat on pieni ja herkemmin kääntein kerrottu tarina unettomuudesta. Ajatukset pyörivät päässä ja kertoja vaipuu hiljalleen epätoivon ja avuttomuuden lampeen. Hiljaisen soma rakenne pyörii ideansa ympärillä ja kierto kantaa kolmen minuutin ajan – tosin vain juuri ja juuri. Elävä Iijoki on suorempi kertomus rohkean nelikon veneretkestä, joka päättyy märkään kontaktiin kosken kivisen yllätyksen kanssa. Roots on sopiva sana kuvaamaan tarinaa, joka kerrotaan pitkälti mies & kitara -idealla. Toki joku vispilää hiukan hakkaa rumpua vasten ja basso pumputtaa taustalla, mutta pointti on sanoissa ja akustisen kitaran kutomassa punoksessa, sekä itse tarinan hetkissä.

Vähemmän on enemmän ja kun Väisänen venyttää kaulaansa kakkosraidalla hiukan pidemmälle saa koko veneilykertomus valoisamman päätöksen. Eikä unettomuuskaan murhetta ole, kun asiat näkee kulmastaan.

Mika Roth

Yellowcard: Better Days
Better Noise

Yellowcard on yhdysvaltalainen pop punk -yhtye, joka julkaisi ensimmäiset albuminsa jo 90-luvun lopulla. Peräti kuusi pitkäsoittoa ensimmäiseen kymmeneen vuoteen otti voimille, ollen lopulta kaiketi liikaa. Käytyään pari kertaa telakalla yhtye tuntuu viimein saaneen taas juonen päästä kiinni. Better Days -tuplasinkun kipaleet ovat ensimmäiset maistiaiset yhdeksän vuoden albumitauon katkaisevalta samannimiseltä pitkäsoitolta, joka ilmestyy lokakuussa.

Better Days seisoo niin sinkun kuin albumin otsikoissa – parempia aikoja on siis näkyvissä, mikäli sanoja on uskominen. Naftisti kolmeen minuuttiin mahtuva nimibiisi ei emmi tuoda melodiaansa esiin, ja kertosäkeen kimppuun päästään jo reilun puolen minuutin jälkeen. Etunoja on silmiinpistävän rohkea, eikä tuottajana häärinyt Blink-182 rummuttaja Travis Barker ole suotta suitsenut ryhmän energioita. Nopeus on valttia ja tunnusomaiset jouset sahaavat taustalla siinä missä kitarat edessä. Vokaaleille annetaan isosti tilaa ja väliosan sallitaan harhailla hetken pilvissä. Suorempaa mätkettä edustava Honestly I antaa melodian laukata energisesti polveilevia ylä- ja alamäkiä pitkin, bändin ollessa selvästi punkimpi ja kovempi. Lyriikoissa uskalletaan paljastaa aitoa herttaa, menneen ja nykyisen käydessä armollista vuoropuheluaan.

Pitkään poissa ollut Yellowcard on oivaltanut jotain oleellista niin itsestään, musiikistaan kuin kuullun perusteella tarkoituksestaankin. Paremmat päivät ovat edessä ja osin jo täällä.

Mika Roth

Lukukertoja: 169