Pienet

Rokkikooste – Elokuu 2008

11.08.2008

Calabrese: The Traveling Vampire Show
Abstract Sounds

Eipä taitaisi Calabreseakaan olla olemassa, elleivät Ramones ja The Misfits olisi jo muinoin näyttäneet tietä uuden tyyppisen kauhu-punkin synnylle. Calabresen menevää räimettä voisi kutsua vaikka vampyyripunkiksi, sillä kappaleiden lyriikat ovat täynnä verenimijöitä ja kappaleiden väliin on ympätty joitain pätkiä vanhoista vampyyrielokuvista. Tarttuvat kertsit, asianmukaiset stemmalaulut sekä kunnon punkkikitaran johdolla etenevä kiekko on täynnänsä toinen toistaan koukukkaampia ralleja, joissa lepakot lepattavat ja kuolo on korjaamassa eläviä parempaan talteen. Mikäli edellä mainitut vaikuttajaorkesterit sattuvat maistumaan, osuu vaeltava vampyyri show myös suurella todennäköisyydellä kultasuoneen.

Mika Roth

Crash Romeo: Gave Me The Clap
Trustkill/SPV

Iloisemman ilmeen punkpoppia soittava newjerseyläinen Crash Romeo pistelee mukavan energisesti mutta samalla melodisesti. Ongelmaksi muodostuu se perinteinen persoonattomuus – vastaavaa teinipunkin ja voimapopin sotkemista on kuultu melko moneen kertaan ja monesta suunnasta. Eikä jenkkinelikko valitettavasti tuo levyllään genreen juurikaan uutta ilmettä tai erityisen koukuttavia yksittäisiä sävellyksiä. Niinpä Gave Me The Clap jää hyväntuuliseksi mutta turhan tyhjänpäiväiseksi levyksi tuhannen muun vastaavan yksi-ilmeiseen joukkoon. Kaikista ei ole Good Charlotteksi… ainakaan vielä.

Ilkka Valpasvuo

Mammuth: The Cardiac Defect
Talking Music

Ruotsin Örebrosta ponnistava Mammuth on emorockin/hc:n rintamalla varsin erikoinen yrittäjä, sillä yhtye operoi avoimesti kristilliseltä arvopohjalta. Saman linjan bändejä ei viime vuosilta tule mieleen kuin kotoinen Deep Insight, joka ainakin uransa alkuvaiheessa toi korkeamman voiman johdatusta esiin lyriikoissaan. Onneksi Mammuth on vakaumuksestaan huolimatta tajunnut, että liian vahvasti uskontoon sidotut sanoitukset lähinnä karkoittavat rock-yleisöä, joten tekstipuoli pysyy kautta linjan varsin hienovaraisena ja runollisena. Saarnaamisen ja käännytystyön Mammuth jättää muille.

Mammuthin kuittaaminen kuitenkin silkkana kristillisenä kuriositeettina olisi huutava vääryys, sillä yhtyeellä on selvästi annettavaa myös uskonnollisten musiikkimarkkinoiden ulkopuolella. Melodiset koukut pitävät kuulijan hyvin otteessaan ja väliin luikautetut huuto-osuudet kompensoivat kevyempää poljentoa oivallisesti. Mukavinta on kuitenkin huomata, että Mammuth ei missään nimessä yliannostele orastavaa hardcore-vaihdetta, vaan tilaa jätetään myös astetta popimmalle ilmaisulle. Kaikin puolin vahva - ja ennen kaikkea lupauksia herättävä - esitys – jopa meille pakanoille.

Jari Jokirinne

Mockshot: Mockshot (EP)

Karkkilasta Tampereelle kotiutunut Mockshot soittaa tummasti väreilevää, kunnon rokkihaaralla etenevää englanninkielistä rockia. Menevyys ja tumma kaari ovat viisikon parhaita avuja, mutta ainakaan tältä neljän biisin kokonaisuudelta ei irtoa vielä sellaisia luentoja, jotka todella saisivat liputtamaan Mockshotin puolesta. Pohjatyö alkaa olla ihan hyvällä tasolla, nyt siitä tarvitsisi nostaa vielä niitä personoivia ja koukuttavia yksityiskohtia. Tällaisenaan vastaavaa tummaa kaahausta on kuullut aika paljon ja mielenkiintoisemmallakin ilmeellä.

Ilkka Valpasvuo

Moukka: Tuhottavaksi (EP)

Raskasriffistä ja jyhkeästi kaartavaa suomenkielistä rockia soittava kuopiolainen trio Moukka pistelee viiden biisin EP:n tarjolle. Kolmikko rouhii yhteen metallista raskassäröjuoksutusta ja grungerockin tummaa tylyyttä. Paketti on sinänsä ihan mielenkiintoinen, mutta biisikynästä ei vielä irtoa kultaa. Siltikään, vaikka yhtyeen laulaja-basisti Paulus Mertanen on tullut vastaan soolonakin tummalla poprockillaan, joka toimi ihan kelvollisesti. Moukalle sopii silti antaa huomiota jatkossa, sillä jos kolmikko vielä tiivistää juttuaan ehkä tämän näytön parasta yksilöä Punaista maailmaakin koukukkaammaksi, niin hyvä heiluu. Koosteen lupaavinta antia.

Ilkka Valpasvuo

Paha kaksonen: Kovaa hyvä tulee
FAN

Raskaampaa suomenkielistä haararokkia tai ”stadionpunkkia” soittava Paha Kaksonen pistelee yhdentoista luennon verran riehakasta rokitusta, jossa maistuu niin Lemmenpyssyjen ja Popedan haara kuin hiukan raskaampikin sävymaailma. Valitettavasti lakanoiden välistä satulaan kylmällä kyydillä laukkaava yhtye ei oikein onnistu suodattamaan aineksistaan kuin ihan ok rokkiluentaa. Ja kun Millään ei oo mitään väliä eikä tunnu missään, niin vaikka Kovaa hyvä tulee niin Paha Kaksonen lipuu valitettavasti ohi hiukan liian helpolla. Pohjataikina on kyllä ihan hyvässä nousussa, mutta se viimeinen rypistys puuttuu ja aiheellinen oivaltaminen ei vakuuta.

Ilkka Valpasvuo

The Peacocks: Gimme More (The Best of the Rest & Leftovers)
I Used to Fuck People Like You in Prison

Siinähän ei ole mitään vikaa, että The Peacocks on Svetsin paras rockabilly-orkesteri. Siinäkään ei ole mitään vikaa, että ”oltuaan kuvioissa jo 15 vuotta, The Peacocks kiertää edelleen nyyppien lailla yrittääkseen lunastaa paikkansa auringossa,” kuten vapaa suomennos levy-yhtiön saatteesta asian ilmaisee. People Like You- -lafkalle sainannut ja Touch & Go -albumin julkaisseet riikinkukot jatkavat leikkiä kun kerran palikoita on vielä jäljellä.

Gimme More on nimensä mukainen paketti tähteitä Touch & Go -sessioista. Seitsemän biisiä ja Gimme More -video eivät tee tästä paketista täysimittaista levyä. Uusia faneja tämä kiekko tuskin yhtyeelle tuonee, mutta bändin tuntevat saavat muutamia lisämaistiaisia, eli pystybassoa ja nopeita tempoja. Ja pakko myöntää, esimerkiksi avaus Half Mast Flags, yksinäisistä juomasessioista kertova säröinen Drink Alone ja hitaampi I´d Rather Be Alone toimivat hyvin. The Peacocksin rockabilly on mukavan rosoista ja punkkaavaa, muttei välttämättä hirveän mieleenpainuvaa. Uutta täyspitkää albumia kehiin vaan, katsotaan sitten uudestaan.

Tuomas Tiainen

The Shortwave Set: Replica Sun Machine
Wall Of Sound

The Shortwave Set tarjoilee brittiläistä uuspsykedelistä poppia ammattitaitoisesti, mutta reseptissä ei varsinaisesti ole mitään uutta tai mullistavaa. Replica Sun Machinen mitäänsanomattomuus on itse asiassa varsin suuri yllätys, sillä kotimaassaan bändi on saanut osakseen hehkuttavia arvioita ja kuuluisia faneja löytyy aina tämänkin levyn tuottajasta Danger Mousesta lähtien. Varsin yllättävänä voidaan pitää sitä, että Danger Mousen kädenjälki on muutamaa läskiä bassolinjaa lukuunottamatta saatu leivottua piiloon.

Muutaman kerran The Shortwave Set kuitenkin mätkäisee napakymppiin. House Of Lies on äärimmäisen kaunis kappale, josta voi vetää yhtäläisyysviivoja itseensä The Beatlesiin ja The Beach Boysiin asti. Kaikin puolin onnistuneena voidaan pitää myös muhkean groovea No Social-biisiä, joka antaa osvittaa siitä mihin The Shortwave Set parhaimmillaan pystyy. Vielä se potentiaali ei tule esiin.

Jari Jokirinne

Valtavirta: Sua ei oo (EP)

Kirkkaasti kaartavaa suomenkielistä rokkia soittava helsinkiläinen trio Valtavirta liikkuu aika perinteisillä ja yllätyksettömillä vesillä. Laulaja-basisti Saran laulussa on parhaimmillaan ihan toimiva ote ja pelkän pianon varassa lähtevällä nimibiisillä se korostuu entisestään. Kappaleen kasvatus on myös tyylipuhdas. Perustummaa rokkia olevat sävellykset ja sovitusratkaisut ovat sitten ne joihin kaipaisi jotain ei niin ennalta arvattavaa ja moneen kertaan kuultua. Samoin sua ja mua, mä sitä ja mä tätä ja höpönpöpön rakastan sua jaarittelevat sanoitukset eivät nappaa pätkääkään. Kyllähän se nyt olisi mukavaa että biiseissä olisi joko jotain sanottavaa, kiehtovaa tarinaa tai ”verbaalisia koukkuja”. Rockiksi sovitettua 2000-lukuista iskelmähuttua ei jaksa kuunnella niin kuin ei sitä karmean kehnoa iskelmäsanailua itseäänkään. Jotain siis tarttis tehrä. Ja hei, ilmiselvä Mikan faijan BMW-kopio viimeisenä biisinä. Miksi?

Ilkka Valpasvuo

Zippelius: Joella

Lappeenranta-Joutseno-akselilta tulee yhtye nimeltä Zippelius, joka on julkaissut levyllisen suomeksi laulettua rockia. Joella-debyytti sisältää kahdeksan kappaletta ja puoli tuntia musiikkia. Heikki Pöyhiä, tuttu nimi Twilightning-metalliyhtyeestä, hoitaa laulutontin mallikelpoisesti. Topo Björn (kitara, basso) ja Miki Kokkonen (koskettimet, koneet) soittavat taustat. Zippeliuksessa on voimakas kotona tehdyn leima, mutta siitä kieltämättä huokuu rehellinen tekemisen meininki. Joella jäänee väkisinkin pienten piirien jutuksi. En silti näkisi, etteikö Zippeliuksesta olisi esiintymään paikallisradioiden taajuuksilla. Esimerkiksi Neiti Syksy voisi toimia eetterissä, jos vain biisin kipunoivat koskettimet (aika makeat, muuten!) menevät läpi formaattimuotista. Myös lähes tyylipuhdas paikallisradiopoprock Silmänräpäys voisi olla kovaa valuuttaa, jos vain kappale olisi hieman fiinimmällä tuotannolla silattu. Biisille Madonna lähtee tämän arvion pistepotti. Kahdeksankymmentälukuiset hevijuoksutukset ja varsin nopea tempo nostavat rypäisyn levyn parhaimmistoon. Tuomas Tiainen

Lukukertoja: 5447