Pienet

Pienet - Toukokuu 2026

14.05.2026

Aino & Hajonneet: Pääkallokiitäjä
Stupido

Aino & Hajonneet pisti viime vuonna taipaleensa pakettiin kattavalla Livee & lovee -tuplalevyllä. Uuden aikakauden ensimmäinen sinkku Pääkallokiitäjä ilmestyi tämän vuoden maaliskuussa ja nyt A-luokan kärkikipale on saanut kavereikseen peräti viisi muuta numeroa.

Saatteen mukaan ryhmä lähti työstämään rokkikiekkoa perinteisesti. Ensin materiaalia treenattiin urakalla, sitten asiat vain tapahtuivat. Ja hyvä niin, sillä lopputulema kuulostaa orkesterilta itseltään, ja vieläpä monesti parhaimmalta versiolta. Vaaroilla vapaa on loistava B-puolen starttisiivu, jolla draamaa rakennetaan isolla ja silti suoralla soundikentällä. A-puolen sulkeva Turha tapella vastaan edustaa nimiraidan tavoin nopeaa, terävää ja räyhäkkää osastoa, jossa meno ei kuitenkaan selätä groovea. Katurock soi ja alla kulkeva melankolia kantaa myös Heart of Glass -raitaa. Hitaasti jalkojaan tanssilattialla raahaava Hirtetty keinuu hiljaa on kumma päätös, aivan kuin yhtye versioisi Nick Caven ahdistuksesta syntynyttä balladia ohjeet olan yli viskaten. Terää tässäkin on, vain hivenen poikkeavampaa.

Nopean, tarttuvan ja juuri sopivissa määrin kaihoisan kitararockin taitava yhtye lisää sävyjä EP:llä. Energiat ovat kohdillaan, elementit toimivat ja askel eteenpäin on otettu, joten uusi aikakausi näyttää lupaavalta.

Mika Roth

Daemare: Demo

Daemare on vielä suhteellisen nuori yhtye, ryhmä näet perustettiin Kuopiossa vuonna 2023. Harva bändi julkaisee tässä ajassa enää demoja, mutta perinteistä ja brutaalimpaa death metalia soittava Daemare on pistänyt ulos tismalleen sellaisen. Kehitys kuitenkin kehittyy ja vuoden 2026 demo selättää monet 15 vuoden takaiset promot ja EP:t.

Neljästä raidasta ainoastaan päätösnumero Bloodred Fireball ylittää neljän minuutin rajan, ja sekin vain sekunneilla, joten kiteytyksen jalo taito on jo hallussa. Soundit ovat luonnollisesti tylymmän puoleiset, mitä bändi myös ymmärtää hyödyntää. Sodan saastuttama maa on nipun ainoa suomeksi muristu raita, jolla karuus ja tavallaan jopa groovaavaksi äityvä soitto lyövät kättä kämmenet punaisina hehkuen. Nopeampi Razorwire on potentiaaliltaan huimin rakennelma, joka samalla kärsii kenties eniten juuri budjetin synnyttämistä rajoitteista. Sen sijaan jo em. Bloodred Fireball pamahtaa voimalla tauluun ja tuo death metaliin virkistävästi pieniä palasia sekä viittauksia myös muihin genreihin. Avaajana kajahtava Blunt Force Trauma räsähtelee alkuun ihan silkasta kovasta yrityksestä, mutta jää lopulta mielestäni hiukan piippuun. Aineksia ja ideoita kyllä on, mutta vielä ei kaikki loksahtele kohdilleen.

Demo on rajoitteistaankin huolimatta huomionarvoinen osoitus savolaisen metallin voimasta. Deathin opit ja salat tunnetaan, mutta niiden ei anneta sitoa liiaksi käsiä, mikä on erittäin terve piirre esikoisjulkaisulla.

Mika Roth

Empath & Kitkatone: Flowers & Rainbows
EABE

Yhteistyö on lähtökohtaisesti aina voimaa, mutta joskus liitot vaikuttavat hivenen kummallisilta. Enemmän ambientin kanssa tutuksi tullut Empath ja teknoartistina tunnettu Kitkatone ovat kuitenkin yhdistäneet voimansa ja lopputulos on: jotain muuta.

Kahden kappaleen paketti karkaa lähtöportista matkaan melodisen kepeällä ja sateenkaaria joka puolelle maalailevalla Vomiting Rainbowsilla. Reilusti päälle viiden minuutin kantava äänimassa on popinkin tienoita elektronisin siivekkein liki viistävä, ysärivoimien jyllätessä konehuoneessa 20-luvun turboahdinten rinnalla. Kappale on silti yllättävän hidas ja seesteinen, sillä voima tuntuu enemmän mukavana nojana kuin pakottavana puskuna. Sateenkaaria piirretään kiireettä ja elementit saavat kehittyä. B-puoleksi sijoitettu You’re a Special Flower nostaa melodiansa leijan korkealle teknotaivaalle ja simppelin samplekierron voi tuntea joko viekoittelevana tai ärsyttävänä – kuten kenttätestit osoittivat ainakin allekirjoittaneelle. Tripahtava maalailu ja isot, isot kaaret kestävät mainiosti viiden minuutin rasitustestin ja viimeisen minuutin aikana haetaan vielä viimeisiä muunnoksia loppumetrejä piristämään.

Plus kymmenen minuutin annos kulkee kerran toisensa jälkeen kuin itsekseen. Melodisuus on hellä jyrä, tasot pysyvät siisteinä, soundeista on hiottu kulmia pyöreiksi ja kokonaisvaikutelma on kesäisen raukea.

Mika Roth

Ex-Kurpat: 10”
Salatut Elämät

Ex-Kurpat julkaisi kymppituumaisensa vuoden 2025 puolella, mutta sattumusten kautta levy päätyi käsiini vasta hiljattain. Tikkuinen garage ja outorock käväisevät mielessä, vaikka tarkempi lajitunnistus on haastavaa. Karu kitararock kääntyy jonkin sortin suomalaiseksi desert rockiksi, kun Humanoidi etsii itseään kireän kuvion veivatessa kehää. Johan kesti näyttää jotain numeroa tai sormea satanisteille, tai sitten ei, linjat ovat alati elossa.

A-puolen korkkaava Bimbo lienee puolivillainen viittaus iskelmäiseen El Bimboon, onneksi Persvako pistää heti perään boogien rämisemään alkuvoimaisemmin. Ei ryske viehättävintä ole, mutta rumuuden estetiikka ja hillitön alkuvoima auttavat montuista nousuissa. Puolen sulkeva Lakki pöllytti hilseet ilmaan, eikä B-puolen sulkeva Tango ole selitettävissä kuin liian/riittävän pitkälle vietynä vitsinä. Hilluisin silti keikalla itsekin luultavasti eturivissä, eli toimii - tangonakin. B-puolen kätketty helmi on mielestäni silti ulkokurvissa ohi kirivä Lotina, joka murjotaan hirnuen miltei henkihieveriin.

Miksi Ex-Kurpat lyö kaiken toistuvasti läskiksi? Onko jo itse kysymys osa vastausta? Kysymyksiä vailla vastauksia, mutta kaiken alla garageinen punk raastaa, repii ja svengaa kolhosti. Aivan kuin katselisi jonkin pikkupitäjän kylähullun buugausta kantabaarinsa edessä. Vilaus maailmasta, johon minulla ei ole lippua, mutta joka siitä huolimatta - tai juuri siitä syystä - kiehtoo.

Mika Roth

Hilia: Hiljaisuudesta me kukittiin

Soulahtavan öisen popin ja orgaanisen hip hopin kulmilla operoi debyytti-EP:n julkaissut Hilia. EP niputtaa yhteen artistin viisi viimeistä sinkkua, syksystä 2024 tähän hetkeen asti. Organ!k-tuotantokollektiivin kanssa yhdessä kasattu kokonaisuus soi niin modernia kuin aikain takaistakin kaihoa.

Svengaavan menevä Anna kaiken laskeutuu vakuuttaa. Hilia lataa voimaa ja tunnetta vokaaleihin, kun groovaavan rytmiryhmän rinnalla koskettimet ja viulu tekevät taikoja. Irrallisii kurottaa r’n’b:n suuntaan, mitä voisi suosia rohkeamminkin. Teksteissä Hilia pohtii usein ihmisen paikkaa ajassa, jossa mikään ei tunnu enää pysyvältä. Kainuun voi tulkita olevan jo puolittain kitkeränkin, sillä nipun hip hopein numero ei varsinaisesti peitä mennyttä ruusujen terälehdillä. Kainuu on kova paikka, josta selvinnyt selviää mistä vain. Omien biisien jatkona kuullaan vanha romanilaulu Tummuessa kesäillan, josta on perinteisempi livenäkemys silkoilla kitaroilla ja laululla, sekä sähköisen bändin kanssa värkätty remix-versio. Kaikki kunnia perinnölle, mutta uudessa versiossa tapahtuu mielestäni enemmän ja kiinnostavampaa.

EP on ehkä kokonaisuutena hajanainen, mutta erilaisia suuntia ja ideoita kiehtovasti kokeileva paketti. Yhtäältä viiden raidan joukko on mahdottoman laaja, mutta kaikkea sitoo yhteen lauluääni ja näkemys. Aiemmin eri artistinimillä esiintynyt Hilia tuntuukin olevan jonkin uuden ja merkityksellisen alussa.

Mika Roth

Jonsjooel: Sky Is Not The Same / Swamp
Nocturnal Gathering

Viime vuoden lopulla Jonsjooel julkaisi hienon Bacchus-albumin, kauniin kummajaisen taidepopin rajoilta. Alkuvuodesta haastattelin artistia, joka kertoi materiaalia vain syntyvän, ja valmiina onkin jo toinen tuplasinkku tänä vuonna.

A-puolen Sky Is Not The Same on dynaamisesti kiertävä kerroskakku, joka tuntuu jauhavan aloillaan ja etsivän punaista lankaansa. Vokaalit ja koskettimet ovat vuoroin edessä, paine vain lisääntyy ja lisääntyy, mutta lataus ei purkaudu. Taustalla rytmi takoo etupainotteisesti, sydämenlyöntimäisesti, jännitteen venyttäessä rakenteita. B-puolen Swamp on yli kaksi minuuttia lyhyempi ja huomattavasti luonnosmaisempi hahmotelma, jossa takaperin soitetut äänet ja melodinen saksofoni luovat yhdessä jotain sangen kaunista. Tämä suo ei ole mikään hyttysten riivaama märkä painajainen, vaan ennemminkin kaunis, päivänpaisteinen ja lintujen kansoittama luonnon keidas jossain kaukana ihmisistä, teistä, puhelimista ja digitaalisesta krääsästä. Tai näin tulkitsen kuulemaani.

Saatesanojen mukaan Jonsjooel on julkaisemassa peräti kahta sooloalbumia kuluvana vuonna, minkä lisäksi hän tekee isompaa yhteistyötä eri tahojen kanssa. Tuplasinkun perusteella Jonsjooelita voi ja saa odottaa jälleen osapuilleen mitä vain. Onneksi.

Mika Roth

Kimmo Pöllänen: Kimmo Pöllänen

Varkautelaislähtöinen laulaja-lauluntekijä Kimmo Pöllänen luo rapsakan menevää kitarapoprockia. Aiemmin trubaduurityyppistä materiaalia mies & kitara -pohjalta esittänyt Pöllänen antaa rockin soida ja sähkön rätistä. Debyytti-EP summaa kummatkin tänä vuonna ilmestyneet sinkut, joiden kavereina kuullaan kaksi uutta vetoa.

Trubaduuriajat nousevat selvästi esiin ankkurina soivassa Hyvää matkaa -sinkussa, vaikka miehen ja akkarin taakse bändi tukevasti asettuukin. Kaunis balladi soi kaipuuta eron hetkellä ollen soma päätös. Huomattavasti enemmän terää löytyy avausraitasinkusta Kivi, joka kirvoitti mielleyhtymiä aina amerikkalaisiin power pop -bändeihin asti. Pöllänen ei varsinaisesti keikauta maailmaa, mutta osaa pinota rockin murikat tuoreiksi torneiksi. Syvemmillä ja melodisemmilla kaarilla varustettu Valoltas suojaa on niin ikään tutulta soundaava ja silti samaan aikaan raikas numero, kun alle kolmeen minuuttiin mahtuu elon haastava ja yllättävänkin monitahoinen tilanne. Ontto osuu myös suomirockin ja angloamerikkalaisen kitarapoprockin väliin, hyötyen kummankin maailman läheisyydestä. Kertoja on aktiivisesti haikaileva muuttaja, jonka kengissä moni on seissyt jo aiemmin ja tulee vielä seisomaan.

Pöllänen avaa pelin sähköisyyttä suosien. Jokainen EP:n neljästä raidasta tuo tahollaan jotain arvokasta kekoon, joten helppo tästä pitäisi olla jatkoa luoda. Hattua ylös etenkin lyriikoiden voimasta.

Mika Roth

Mani P.: Minimalisti Vol.1
Secret Entertainment

Kotimaisen hip hopin tummemmalla puolella operoiva Mani P. on koonnut kasaan kuuden raidan mittaisen EP:n. Numero otsikossa kielii, että 20-luvun alkupuolen julkaisutauot ovat historiaa. Syksyinen Tyhjä lasti on ainoa mukaan mahtunut sinkku, vaikka raitoja on julkaistu pitkäsoiton verran. Toisaalta rajaus alleviivaa EP:n merkitystä ja viestejä.

M.o.s.t iskee avaajana välittömästi tiskiin kovat soundit, sekä niitä korostavat terävät biitit. Mani P. on aikaa sitten tehnyt rivien sinkoamisesta taidetta, eikä boom bapin perintöä ole vaikea havaita taustoista. Reunoille ei ole tungettu ylimääräisiä, eikä karmeja koristella kullalla, kun Lähti vitsistä heiluttaa kaikua ruoskana. Kertakäyttökuraa vastaan taistelu ei rajoitu pelkästään muoviin, vaan koko aikakauden järjettömyyttä ja ajatusten köyhtymistä kohtaan. Groovaava letkeys jalostaa Vanha Helsingintie -siivun, eikä kahden minuutin raja ylity millään. Jibin vahvistama Kolhoosis rakentaa jyrkempää soundia, pelaten vastavoimilla, kun taas Vedä yli vaan vetää tietysti hommat kaikilla avainsektoreilla yli. Eikä Mani P. ole kädet puuskassa tuimana, vaan antaa vinon hymyn hiipiä naamalleen.

Minimalisti Vol.1 allekirjoittaa otsikkonsa hahmotellen vähistä aineksista isoja tarinoita. Mani P. sanoo paljon ja iskee moneen kohtaan, välttäen samalla tehokkaasti karikot. Jatkoa luvataan loppuvuoteen.

Mika Roth

Mimosa: Ota Tää Kii (ft. Laineen Kasperi) / Joka Päivä Sataa
Windowfactory

90-luvun rap ja etenkin suoranaista renessanssia elävä boom bap määrittelivät jo isosti Mimosan suoraan sanottuna loistavaa Most Mim EP:tä. Sama meno jatkuu myös nyt, kun tuottajana häärivä Getto-Otto ja Mimosa pistävät pihalle kaksi uutta kipaletta.

A-puolen Ota Tää Kii kaatuu jyrkässä kulmassa syliin ja Laineen Kasperin kantaa ottavat riimit napsahtavat maisemaan tismalleen. Tuotanto on rautaisesti hallussa ja meno on huimaa, mutta mitkään helyt eivät pysty peittämään sitä tosiasiaa, että ytimestä löytyy toimiva biisi. Parilla ensimmäisellä kierroksella kerroksia tuntui olevan liikaakin, vaan nopeasti palat asettuivat paikoilleen. B-puoleksi jätetty Joka Päivä Sataa on sävyiltään monta astetta tummempi, groovaavan bassomöyrinnän tuodessa ysärin jyskeeseen keinuvaa aaltoliikettä. Teksti on tarkkaa sanasadetta, eivätkä nämä ole mitään lempeitä kesäsadepisaroita, vaan pisteleviä tihkupiikkejä. Tummuus on kuitenkin taitolaji, joten reiluun kolmeen ja puoleen minuuttiin ehtii taustoissa tapahtumaan kaikenlaista jännää.

Tarina ei kerro mitä uuden biisiparin vanavedessä on mahdollisesti luvassa. Niin tai näin, Most Mim EP nosti Mimosan nimen esiin ja tuoreen tuplasinkun jälkeen odotukset ovat entistäkin korkeammalla. Toimii.

Mika Roth

Murskaus: Murskaus

Murskaus on metalliprojektin nimeksi yksinkertaisen nerokas. Ylöjärven metsien uumenista saapuva Murskaus soittaa raskasta, melodista ja väkevän doomahtavaa metallia, joka luonnollisesti omaa melkoisen prässäysvoiman. Ryhmän itsensä mukaan nimetty EP on debyytti ja jälki vakuuttaa, etenkin kun tarinan alku sijoittuu vuoden 2025 loppuun.

Projekti on ainakin tällä julkaisulla vielä yhden henkilön kokoinen, joten useampaa näkemystä ei ole tarvinnut sovittaa yhteen kiekon neljää raitaa kasatessa. Rullaava Tuomion kellot keinuu hetkittäin niin raskaana ja majesteettisena, että pohdin onko doom’n’roll tämän myötä keksitty. Ankkuriveto Varjoissa kuolleet elävät intoutuu myös isomman rotaation pyörittämiseen, kiivaimman vaiheen iskiessä doomista esiin selkeitä deathin kipinöitä. Vastavoimana plus 10-minuuttisesta jätistä löytyvät melodisimmat osat ja naiskuoromaiset efektit, jotka painavat doomin lyijysaappaita ihanasti vasten tannerta. Viimeisen yllätyksen tarjoavat lopun sci-fi huminat, jotka saattavat pöllyttää hilseitä. Suoremmalla laukalla jauhava nimiraita Murskaus ja nimeään heppoisempi Se täydentävät kuvaa, jääden kuitenkin sivukuoron asemaan. Ihan kelpo numeroita kumpikin, joten laadun keskitaso kipuaa korkeaksi.

Murskaus on lupaava avaus. Ensinnäkin kyseessä on paineeton soolosivuprojekti, mikä kokemusteni perusteella voi johtaa mihin vain. Toisekseen neljä alkupunosta ovat kaikki lupaavia. Siispä lisää, kiitos.

Mika Roth

Oudot ajat: Pöly
Panama-levyt / Musta kisu

Folkahtavan popin tummasävyisempi siipi on aina puhutellut minua, joten otin tamperelaisen Oudot ajat -yhtyeen uuden EP:n innolla vastaan. Puolitoista vuotta sitten Ensimmäinen lähetys EP eli mm. Orbisonin, Cohenin ja Twin Peaksin maailmoista. Odotin Pölyltä paljon, enkä pettynyt. Päälinjat ovat samat, mutta neljän kappaleen joukko laajentaa kenttää kouriintuntuvasti.

Ankkurina soiva Rukous on ehkä naiivi pyyntö rauhan puolesta, mutta samalla se kutsuu lippunsa luokse muita samanmielisiä. Kovat sanat ovat saaneet kovat kitarasoundit kaverikseen, vaikka raita on samaan aikaan julmalla tavalla kaunis. EP:n avaajana svengaavaa rautalankaa punova Pöly liikkuu myös painajaismaisissa maisemissa, vaikka mitään ei suoraan sanotakaan. Nostaako panssarivaunu pölyn, vai kenties muuttunut ilmasto, tai kohti seuraavaa taistelua kiiruhtavien vihaajien joukko? Maailma on haastava paikka elää, mutta Oudot ajat ei kiihdytä, vaan kipale kehottaa taukoamaan hetkeksi. Vähäeleinen ja samaan aikaan runsas folkpoprock rämisee, vaihtuen rautalangaksi kun Käärmeennahkaa luodaan. Jälleen biisin henki muuttuu matkan varrella, käärmeen saadessa uuden muodon kertojan sisällä.

Pöly ei ole heppoisinta päiväfolkpoppia, vaan toimii venttiilinä huolestuneille tunteille ja purkauskanavana turhautumiselle. Ajat ovat todella oudot, eikä kaikki outous ole hyvästä. Onneksi musiikki saa soida vapaana.

Mika Roth

Slack Bird: Dystopiaa
Harava

Punkahtavaa folkkia soittavan Slack Birdin viimevuotinen Jos emme saa tanssia on albumeita, joiden pariin huomaan palaavani. Niinpä otin kolmen biisin EP:n innostuneena vastaan, vaikka Dystopiaa kertoo jo otsikkona, että kipeää tulee taas tekemään. Totuus kun tuppaa näinä päivinä sattumaan.

Avauksena kuultava Dystopiaa laskee kortit armotta pöydälle ja kytkee kaikki valot päälle, ettei mikään jää epäselväksi. Maailma on yhä hullumpi ja sotaisampi paikka, jota nopeasti askeltava ja samaan aikaan melodisen kaunis kipale kehystää. Kuinka kauniisti ”dystopiaa” lauletaankaan isolla sakilla ja miten paljon tietoa ehditään sovittaa banjon, torvien sun muiden kylkeen. Laillista se pakottaa polvet taipuilemaan balkanilaiseen svengiin ja vaikka en ole täysin varma tekstin kulmasta, niin toimiihan musiikki kuin väkevin yrttijuoma. Tässä seurassa Lilleri Lalleri taitaa kopsahtaa muurilta alas, jos nyt reippaasti laukkaava ja torvivoimaan rohkeasti nojaava kipale saakin pilvet hälvenemään auringon edestä.

Dystopiaa on välipala muutoksen edessä. Slack Birdin kippari Dave Klas on tällä hetkellä Länsi-Afrikassa inspiroitumassa banjon juurimaiden menosta. Yhteistyötä lupaillaan paikallisten muusikoiden kanssa ja puhetta big band -albumistakin on, joten huomisen horisontti on edes siltä kantilta valoisampi.

Mika Roth

Sofia Voltti: Ihminen
Mimmi Label

Modernin, suomenkielisen ja toisinaan hivenen iskelmäisenkin popin taitajaksi osoittautuva Sofia Voltti on julkaissut pitkän ketjun sinkkuja vuodesta 2024 lähtien. Neljä uusinta sinkkua on mahtunut esikois-EP:lle, joka on kuulemma kuin rehellinen keskustelu keittiön pöydän ääressä aamuyön tunteina. Otetaanpa siis XL-koon kuppi kahvia ja kuunnellaan.

Voltti omaa lämpimän lauluäänen, joka pystyy tipauttamaan isojakin lauseita uskottavasti. Kyky on myös tarpeen, sillä EP käsittelee eri kulmista sydämen haasteita, murheita ja osumia. Tuokioihin mahdutetaan runsaasti asioita, eikä yksikään kappale ylitä edes kolmen minuutin rajaa. Tuotannon puolella on puurrettu isommalla sakilla, Olli-Pekka Vuorisen kantaessa mittavimman työtaakan. Todellinen temppu piilee kuitenkin siinä, että kuudesta raidasta on työstetty linjoiltaan särmä kokonaisuus. Melankolinen ja silti menevä Reitti on selvä istuu näin arjen rattaista voimaa ammentavan Ihminen-siivun viereen. Voltti palaa periaatteessa samoille linjoille toistuvasti, ja silti Suru ei oo sairaus koukuttaa tuosta vain. Kerrokset asettuvat kohdilleen, eikä turhia langanpätkiä jää heilumaan ilmaan, kun rauhallisempi Luonne rakkauden sulkee moninaisia tuntoja sisältäneen vuoristoradan.

Mitä on rakkaus, miksi me rakastumme ja mitä se kertoo meistä eri aikoina? Näitä ja monia muita dilemmoja lentelee ilmassa. Paljon sanotaan, vähän syytetään, se jos mikä on hyvää ja hedelmällistä keskustelua.

Mika Roth

Taru Still: Kuolleessa kulmassa

Maailma oli toisenlainen, kun kuulin viimeksi Taru Stillin musiikkia. Seitsemän vuotta sitten kansanmusiikkivivahteista indiepoppia edustanut Todellisuus oli aika suoraa nainen & kitara – maailmaa. Konevetoinen indiepop kertoo monimutkaisemmasta todellisuudesta, jota Still aukoo tarkoin liikkein.

Still julkaisi 2022 Huomenna-sinkun, joka on itse asiassa EP:n vahvimpia tuokioita. Kantokykynsä rajoilla horjuva kertoja jatkaa, vaikka ei ehkä pitäisi. Kohtalon taitehetkistä kertoo myös lasisesta lapsuudesta karkumatkaa suunnittelevan Koti, julmuus ei peitä kertojan toiveita – tai hitaasti karttuvaa kaunaa. Viimesyksyinen Me keinutaan hiljaa -sinkku käsittelee myös menneisyyden synnyttämiä haavoja, joita nuori aikuinen kantaa vuosia myöhemmin. Still osaa rakentaa äänimaisemat jo itsessään puhutteleviksi, mutta huomio lankeaa sanoihin ja keskeisiin lauseisiin. Kaiken kirjoittanut, sovittanut, tuottanut ja äänittänyt artisti onkin luonut tiiviin EP:n, joka ei kompromisseista perusta. On kova liike aloittaa EP vasten kasvoja iskevällä Uutisvirtaus-kappaleella, mutta nostan hattua rohkeuden ja idealistisuuden edessä.

Maailma muuttui ja vuonna 2026 Taru Still on mielestäni niin musiikillisesti kuin tekstillisesti löytänyt äänensä sekä paikkansa. Kuolleessa kulmassa -kappaleen sitoessa paloja 80-luvusta saakka onkin helppo nähdä, kuinka tästä voi jatkaa niin kovin moneen eri suuntaan.

Mika Roth

Vermithor: Bloodsport
918 Records

Jyväskyläläinen death metal yhtye Vermithor esittäytyi viime vuonna Wasteland Throne EP:llään. Tulin tuolloin maininneeksi Cannibal Corpsen, eikä juoni ole keskeisiltä osiltaan muuttunut tässä välissä. Ja miksi toisaalta rikkoa jotain, joka ensinnäkin toimii ja toisekseen jatkaa yhä kehittymistään.

Rämeisessä Florida-hengessä nostankin ensin esiin Banquet of Bastards -kaunokaisen, jolla viemäriosaston vokaalit ja vinhasti tikkaavat kitarat pistävät lekat heilumaan. Persoonallisuuskisoissa ei ehkä juhlita kärkisijoilla, mutta se ei ole iskuryöpytyksessä oleellista. EP korkataan kuitenkin jo viime kesänä sinkkuna ilmestyneen Sickening Shrapnel Surgeryn voimin, eikä pitkähkö pikametalliannos jää tuleen makaamaan. Biisi onkin monella tapaa testi satunnaiselle kuulijalle ja kynnys, jonka takaa paljastuu lisää death-painotteisen metallin alavia maita. Sakin raivopäisin repäisy on alle kahteen minuuttiin survottu Final Raid, joka olisi ollut oiva päätös toimivalle deathturpasaunalle. Ankkurin kunnia lankeaa kuitenkin NYHC-konkari Madballin Set It Offin versiolle, joka on kunnianosoitus suoraan sydämestä. Alkuperäinen on aina alkuperäinen, mutta Vermithor selviytyy koitoksesta liki naarmuitta.

Jyväskyläläiset hallitsevat deathin perusteet ja kalvavat luista esiin ytimen. Imperial Bloodsportin ryske ja Aboninable Intelligencen sahaus eivät uudista deathmaailmaa, mutta ovat varmaa työtä.

Mika Roth

Where Victims Lie: What Was Left Behind

Thrash-remmi Where Victims Lie elää toista elämäänsä varsin energisesti sätkien. Ensimmäisellä kierroksella 00-luvulla yhtyeeltä ilmestyi pari EP-levyä, jotka löytyvät tätä nykyä myös verkon soittopalveluista. Paluu pajalle tapahtui jossain vaiheessa 20-luvun alkupuolta ja toisen tulemisen ykkössinkku ilmestyi tänä keväänä.

Sinkkukaunokki Petting a Burning Dog saa myös kunnian avata uuden EP:n superärhäkän thrashmyllytyksen nittisin käsin. Kautta Sodomin ja Kreatorin mitä paukutusta! Yhtye osaa niin kovan vyörytyksen, kuin teknisemmän rakentelun salat, eikä sovituskynä ole jäähtynyt raameja suunnitellessa. Ykkösluokkaisen metallimyräkän takaa paljastuu nimekkääksikin katsottava äijäkööri, joka on tässä välissä ehtinyt kiertää monia eri tahkoja. Tiukkaa taitoa myös kaivataan, sillä nopea thrash vaatii tarkkuutta ja vakaita hartioita. Kaksi kitaraa sahaavat kuivia soundeja suosien ja niin Imprintin pitkä instrumentaalivaihe kuin The Coden melodisemmat osuudet osoittavat tyylikirjon laveuden. Vokalisti vastaa kirjaimellisesti huutoon ja mutkikkaampi The One to Bring Forth Fiery Apotheosis testaa koko ryhmää astetta vapaammalla metallillaan, sillä ei thrashkaan aina silkkaa panssarisotaa tulimyrskyineen ole.

What Was Left Behind on napakkaa thrash metalia suoraan genren sydämestä. Lopputulema soundaa tietysti menneiden päivien laskettelulta, mutta siinä on riittävästi seassa uutta aikaa – positiivisena tekijänä.

Mika Roth

Lukukertoja: 86